Mietittyään kaikkea tätä — oikeastaan teki hän niin jo toisen puhuessa — hän vakuutti kelpo mrs Chiverylle, että tämä saattoi luottaa siihen, että hän aina panisi kaikkein parhaansa edistääkseen miss Dorritin onnea, mikäli se oli hänen vallassaan ja mikäli hän pääsi selville hänen toiveistaan. Samalla varoitti hän rouvaa pitämästä asiaa varmana ja ryhtymästä mihinkään toimenpiteisiin sekä vaati vaiteliaisuutta ja asian salassapitämistä, jottei miss Dorrit joutuisi kärsimään, ja erittäinkin neuvoi eukkoa koettamaan saavuttaa poikansa luottamuksen päästäkseen täysin selville siitä, kuinka asiat todellisuudessa olivat. Viimemainittu varovaisuustoimenpide oli, arveli mrs Chivery, turha, mutta hän lupasi kuitenkin koettaa. Hän pudisti päätänsä, ikäänkuin ei olisi saanut tästä keskustelusta kaikkea sitä lohdutusta, jota hän hartaasti oli toivonut, mutta kiitti siitä huolimatta Clennamia vaivasta, jota tämä hyväntahtoisesti oli nähnyt heidän tähtensä. He erosivat hyvinä ystävinä, ja Arthur meni matkaansa.
Kadun väentungos häiritsi hänen aivoissaan liikkuvaa asiatungosta, ja välttääkseen siitä johtuvaa sekasortoa ei Clennam mennytkään London Bridgellc päin, vaan käänsi kulkunsa Iron Bridgen suuntaan. Hän oli tuskin astunut sillalle, kun näki Pikku Dorritin astuvan edellään. Oli kaunis päivä, keveä tuuli puhalsi ja hän näytti juuri tulleen sinne saamaan raitista ilmaa. Clennamin lähtiessä tunti takaperin hänen isänsä huoneesta oli hän jäänyt sinne.
Tämä oli onnellinen sattuma ja edisti Clennamin pyrkimyksiä, hän kun halusi tehdä huomioita hänen ilmeestään ja käytöksestään, kun ei muita ollut läsnä. Hän joudutti kulkuaan, mutta jo ennen kuin hän saavutti Pikku Dorritin, käänsi tämä päätänsä.
»Pelästytinkö teitä?» kysyi Clennam.
»Luulin tuntevani askeleet», vastasi tyttö epäröiden.
»Ja tunsitteko ne, Pikku Dorrit? Tuskinpa saatoitte otaksua niitä minun askelikseni.»
»En otaksunut mitään. Mutta kun kuulin astuntaa, ajattelin, että se muistutti, ajattelin, että — se muistutti teidän astuntaanne.»
»Oletteko menossa edemmäksi?»
»En, sir, kävelen täällä vain hiukan virkistyäkseni.»
He kävelivät yhdessä, ja Pikku Dorritin luottavaisuus palasi taas, ja hän katsoi Clennamin kasvoihin sanoessaan, ympärilleen silmäiltyään: