»Otaksun niin», vastasi mr Meagles, miettien asiaa. »Kuinka! Eihän ihminen voi olla muuta kuin käytännöllinen, ja mrs Meagles ja minä emme ole mitään muuta.»
»Minun tuntematon tulevaisuuteni lieneekin siis helpompi ja toivehikkaampi kuin olin odottanut», sanoi Clennam pudistellen päätänsä ja hymyillen totista hymyään. »Mutta jo riittää puhe minusta. Tuossapa vene tulee!»
Se oli täynnä kolmikolkkahattuja, joita kohtaan mr Meagles tunsi kansallista vastenmielisyyttä, ja hattujen omistajat nousivat maihin ja portaita ylös ja kaikki pidätetyt matkustajat kokoontuivat yhteen. Ja sitten kolmikolkat ottivat esille suuren määrän papereita ja huutelivat matkustavaisia nimeltä, jonka jälkeen ryhdyttiin papereita allekirjoittamaan, sinetöimään, leimaamaan, tarkastelemaan ja hiekoittamaan, ja tuloksena oli joukko erinomaisen tuhruisia, mustepilkkuisia ja vaikeasti luettavia asiakirjoja. Vihdoin oli kaikki laillisesti suoritettu, ja matkustajat olivat vapaat lähtemään minne halusivat.
Nämä eivät kiinnittäneet huomiota helteisen päivän hehkuun ja tuijotukseen iloitessaan taas jälleensaadusta vapaudestaan, vaan kiitivät satamalahden poikki hilpeinä venekuntina ja kokoontuivat taas isossa hotellissa, jonne aurinko ei päässyt tunkeutumaan peitoksi vedettyjen ikkunaverhojen läpi ja jossa paljaat kivilattiat, ilmavat huoneet ja kajahtelevat käytävät vaimensivat painostavaa hellettä. Pian kannettiin avaran huoneen isoon pöytään runsas ja erinomainen ateria; ja karanteenielämä tuntui todella köyhältä ja niukalta, kun sitä muisteli tässä herkullisten ruokalajien, etelän hedelmien, jäähdytettyjen viinien, genualaisten kukkien ja vuorten huipuilta tuodun lumen ääressä, kaikkien sateenkaaren värien heijastuessa kuvastimista.
»Mutta en minä silti kanna mitään kaunaa noita yksitoikkoisia muureja vastaan», sanoi mr Meagles. »Ihminen on aina taipuvainen suomaan anteeksi paikalle, jonka on saanut jättää taaksensa; uskallanpa väittää, että vanki alkaa leppyä vankilalleen päästyänsä siitä pois.»
Seurueessa oli noin kolmekymmentä henkeä, ja kaikki juttelivat, mutta tietysti ryhmittäin. Isä ja äiti Meagles istuivat, tytär välissään, alinna toisella puolen pöytää, ja toisella puolen vastapäätä heitä istui mr Clennam; hänen vierustoverinsa oli kookas ranskalainen herrasmies, tukka ja parta pikimustat, ilme synkkä ja peloittava, voisipa sanoa ylhäisen pirullinen, vaikka hän itse oli osoittautunut miehistä lauhkeimmaksi. Sitte seurasi nuori, kaunis, ylpeän ja tarkkaavaisen näköinen englannitar, joka matkusti aivan yksin; hän oli joko itse vetäytynyt erilleen muista tai olivat toiset väistäneet häntä — ei kukaan, häntä itseään ehkä lukuunottamatta, voinut päättää kumpi oli tapahtunut. Loput seurueesta oli tavallisista aineksista koottu. Siinä oli asioillaan matkustavia ja huvikseen matkustavia, Intiasta lomalle tulleita upseereita. Kreikassa ja Turkissa kauppaa käyviä liikemiehiä, yksinkertaiseen, ruumiinmukaiseen takkiin puettu englantilainen pappismies häämatkalla nuoren vaimonsa kanssa, mahtava englantilainen äiti ja isä, ylhäisöön kuuluvia, mukanaan kolme täysikasvuista tytärtä, jotka pitivät päiväkirjaa, nolostuttaen sillä lähimmäisiään, ja kuuro, vanha englantilainen äiti, matkoilla karaistunut, yhdessä totisesti täysikasvuisen tyttärensä kanssa, joka kierteli maailmaa piirrellen luonnoksia ja toivoen lopulta saavansa piirtää nimensä naineitten luetteloon.
Erillään pysyttelevä englannitar tarttui mr Meaglesin viime huomautukseen.
»Tarkoitatteko, että vanki antaa anteeksi vankilallensa?» kysyi hän hitaasti ja painokkaasti.
»Niin otaksuin, miss Wade. En kuitenkaan tahdo väittää tietäväni tarkoin, mitä vanki tuntee. En ole milloinkaan ollut vankina.»
»Mademoiselle epäilee», huomautti ranskalainen herrasmies omalla kielellään, »ettei ole niinkään helppoa antaa anteeksi».