»Niin teen.»
Pet sai kääntää tämän keskustelun mr Meaglesille, joka ei milloinkaan ottanut selvää sen maan kielestä, jossa hän matkusti. »Oh!» huudahti hän. »Hyvänen aika! Mutta sehän on surullista, eikö olekin?»
»Ettäkö en ole herkkäuskoinen?» kysyi miss Wade.
»En tarkoittanut juuri sitä. Mutta sanokaamme näin: että ette voi uskoa anteeksiannon olevan helppoa.»
»Kokemukseni», vastasi toinen tyynesti, »ovat oikaisseet uskoani monessa suhteessa viime vuosina. Se kuuluu luonnolliseen kehitykseemme, olen kuullut sanottavan.»
»Hyvä, hyvä! Mutta ei ole luonnollista kantaa kaunaa kuitenkaan, toivoakseni?» arveli mr Meagles ystävällisesti.
»Jos minut olisi teljetty johonkin riutumaan ja kärsimään, vihaisin aina sitä paikkaa ja tahtoisin polttaa sen tai hajoittaa sen maan tasalle. Muuta en tiedä.»
»Tuimaa puhetta, sir?» kääntyi mr Meagles ranskalaisen puoleen; hänen tapoihinsa kuului myöskin puhutella minkämaalaista tahansa murteellisella englanninkielellä, ollen aivan varma siitä, että he kyllä ymmärtävät sen jollakin tavalla. »Nuoressa ystävässämme on pontta ja perää, eikö teidänkin mielestänne?»
Ranskalainen vastasi kohteliaasti: »Plait-il?» johon mr Meagles tyytyväisenä huomautti: »Olette oikeassa, aivan samaa mieltä kuin minäkin.»
Kun hilpeys aamiaispöydässä alkoi vähitellen väsähtyä, piti mr Meagles seuralle puheen. Se oli sydämellinen ja puheeksi kylläkin lyhyt ja järkevä. Hän tahtoi vain saada sanotuksi, että koska sattuma oli heittänyt heidät tänne yhteen ja koska he kaikki koko ajan olivat pysyneet hyvässä sovussa keskenään ja nyt hajoaisivat eri suunnille eivätkä luultavasti enää milloinkaan tapaisi koko seuraa näin koolla, niin mitäpä he muuta voisivat tehdä kuin jättää toinen toisensa hyvästi ja juoden yhdessä lasillisen jäähdytettyä samppanjaa toivottaa toisillensa onnellista matkaa. Niin tehtiinkin ja yleisen kättenpudistelun jälkeen seura hajosi ainiaaksi.