»Hänen asiansa oli aivan viatonta laatua, tyttörukan. Ja salatessaan sitä teiltä, luuli hän vain säästävänsä teitä huolilta.»
»Niin, toivon, että asia on niin. Mutta minun olisi kuitenkin paras mennä kotiin! Vain muutama päivä takaperin sanoi sisareni, että minä olen niin tottunut vankilaan, että olen omistanut sen sävyn ja luonteen. Niin kai onkin. Olen varma siitä, että niin on, kun näen kaiken tämän. Minun paikkani on siellä. Sinne sovin parhaiten. Menettelen sydämettömästi ollessani täällä, silloin kun voisin tehdä edes jotakin siellä. Hyvästi! Paljon parempi on, että pysyn kotona!»
Tuskainen tapa, jolla hän sanoi tämän, aivan kuin se olisi itsestään purkautunut hänen ahdistetusta sydämestään, liikutti niin Clennamia, että hänen oli vaikea pidättää kyyneleitään kuunnellessaan ja katsellessaan häntä.
»Älkää nimittäkö sitä kodiksi, lapseni!» pyysi hän. »Minun on aina tuskallista kuulla teidän sanovan sitä kodiksi.»
»Mutta sehän on koti! Mitäs muuta kotia minulla on? Miksi unohtaisin sitä hetkeksikään?»
»Sitä ette milloinkaan tee, rakas Pikku Dorrit, kun on kysymys hyvästä ja uskollisesti avusta ja palveluksesta.»
»Toivon, etten tee sitä, oi, toivon, etten tee sitä! Mutta minun on parempi pysyä siellä, menettelen paremmin, uskollisemmin ja onnellisemminkin, jos pysyn siellä. Pyydän, älkää seuratko minua, antakaa minun mennä yksin. Hyvästi. Jumala siunatkoon teitä. Kiitos, kiitos.»
Clennam tunsi, että oli parempi myöntyä hänen hartaaseen pyyntöönsä, eikä liikahtanut, kun hento olento riensi kiireesti hänen luotansa. Kun se oli häipynyt näkyvistä, kääntyi hän virtaan päin ja jäi miettimään.
Pikku Dorrit olisi aina tullut onnettomaksi noiden kirjeiden tähden, mutta miksi nyt noin syvästi, noin rajattomasti?
Kun hän oli nähnyt isänsä kerjäävän nukkavierussa valepuvussaan ja kun hän oli hartaasti pyytänyt Clennamia olemaan antamatta hänelle rahaa, oli hän ollut onneton, muttei tässä määrin. Jokin asia oli tehnyt hänet juuri nyt enemmän ja herkemmän tunteelliseksi. Niin, oliko olemassa joku jossakin toivottoman saavuttamattomassa etäisyydessä? Vai oliko epäluulo herännyt hänessä, Clennamissa, sen kautta, että sillan alla juokseva virta oli muistuttanut hänelle samaa virtaa sen juostessa ylempänä maassa, sen yksitoikkoista loiskinaa lauttaveneen keulaa vasten, rauhallisesti niin ja niin monta peninkulmaa tunnissa virtaavaa jokea, jossa oli tässä ruohikkoa, tuolla lumpeita eikä missään mitään epävarmaa eikä rauhatonta?