»Katsokaas, ystäväni», selitti hän mitatessaan pari lusikallista jotakin ruskeata, viinalle lemuavaa liuosta teehensä, »minun täytyy tarkkaan noudattaa lääkärini määräyksiä vaikka haju onkin epämiellyttävä sillä minä olen heikko raukka enkä ole milloinkaan tointunut siitä järkytyksestä jonka sain nuoruudessani itkiessäni ylenmäärin tässä viereisessä huoneessa kun minut erotettiin Arthurista, oletteko tuntenut hänet kauankin?»
Kohta kun Pikku Dorrit käsitti, että hänelle oli tehty tämä kysymys — sillä siihen tarvittiin aikaa, hänen uuden suojelijattarensa laukkaava juttelu kun jätti hänet kauaksi jäljelle — vastasi hän tunteneensa mr Clennamin tämän kotiintulosta saakka.
»Tietysti ette olisi voinut tuntea häntä aikaisemmin, ellette olisi ollut Kiinassa tai kirjevaihdossa hänen kanssaan kumpikin yhtä vähän luultavaa», selitteli Flora, »sillä matkustaneet ihmiset ovat tavallisesti mahonginvärisiä ja ette ole sitä ensinkään ja mistä olisitte kirjoittanut en tiedä muusta kuin teestä, vai hänen äitinsä luona te siis ensin opitte tuntemaan hänet, erittäin älykäs ja lujatahtoinen mutta peloittavan ankara — hän olisi sopinut rautanaamio-miehen äidiksi.»
»Mrs Clennam on ollut hyvä minulle», sanoi Pikku Dorrit.
»Todellako? Olen tietysti iloinen siitä sillä onhan minun hauska saada parempi käsitys hänestä kuin ennen koska hän on Arthurin äiti vaikka mitä hän ajattelee minusta kun oikein soitan suutani kuten tiedän tekeväni ja hän istuu mulkoillen minuun kuin kohtalotar pyörätuolissa – kauhea vertaus kyllä — rampa muttei se ole hänen syynsä — sitä en tiedä enkä voi kuvitella mielessäni.»
»Onko minulle täällä jotakin työtä, ma'am?» kysyi Pikku Dorrit arasti, katsellen ympärilleen; »voinko saada sen?»
»Te pieni ahkera keijukainen», vastasi Flora ottaen toisen kupillisen teetä, johon niinikään sekoitti annoksen lääkärin määräämää ainetta, »ei ole minkäänlaista kiirettä ja on parempi että aluksi juttelemme tuttavallisesti yhteisestä ystävästämme — liian kylmä sana ainakin minulle en tarkoita sitä mutta hyvin sopiva nimitys yhteinen ystävämme — kuin että pelkkien muodollisuuksien kautta tulemme ette te vaan minä spartalaisen pojan kaltaiseksi jota kettu puri, toivon suovanne anteeksi, että mainitsin hänet sillä kaikista ikävistä pojista jotka heittäytyvät kaikenlaiseen seuraan on tämä poika ikävin».
Pikku Dorrit istui, kovin kalpeana, taas kuuntelemaan. »Enkö voisi sillä välin tehdä työtä?» kysyi hän. »Voin ommella ja kuunnella samalla kertaa. Olisi parempi, jos voisin saada tehdä niin.»
Hän oli niin todella levoton työttömänä, että Flora vastasi: »No niin, ystäväni, kuinka vain tahdotte», ja toi hänelle korillisen valkoisia nenäliinoja. Pikku Dorrit asetti tyytyväisenä sen viereensä, otti esille pienen ompelurasiansa, pujotti langan neulansilmään ja alkoi päärmätä.
»Kuinka näppärät sormet teillä on!» ihmetteli Flora, »mutta voitteko aivan hyvin?»