Tällä otollisella hetkellä loppui korttipeli, ja mr Henry Gowan tuli huoneen poikki heidän luoksensa, sanoen: »Äiti, ehkä tahdot päästää mr Clennamin tällä kertaa, meillä on pitkä matka ja on jo myöhä.» Jonka jälkeen Clennam nousi, koska hänellä ei ollut valitsemisen varaa, ja viimeiseen saakka oli mrs Gowanin kasvoilla halveksiva ilme, ja hän taputteli viuhkallaan ivallisia huuliansa.
»Teillä oli kammottavan pitkä vastaanotto», sanoi Gowan kun ovi sulkeutui heidän peräänsä. »Toivon hartaasti, ettei äitini ikävystyttänyt teitä».
»Ei ensinkään», vastasi Clennam.
He nousivat keveihin nelipyöräisiin ajopeleihin ja olivat pian kotimatkalla. Gowan, joka ajoi, sytytti sikaarin; Clennam kieltäytyi ottamasta tarjottua sikaaria. Ponnistuksistaan huolimatta vaipui hän niin syviin mietteisiin, että Gowan taas sanoi: »Pelkään pahoin, että äitini ikävystytti teidät.» Siihen Clennam heräsi vastaamaan: »Ei ensinkään», mutta vaipui kohta taas ajatuksiinsa.
Jos hän olisi ollut siinä mielentilassa, jota olemme kuvitelleet, olisivat hänen mietteensä etupäässä kohdistuneet vieressä istuvaan mieheen. Hän olisi muistellut sitä aamua, jolloin hän ensimmäisen kerran näki Gowanin, kaivelemassa korollaan kiviä maasta, ja olisi kysynyt itseltään: »Noinko huolettomasti ja julmasti hän työntää minutkin tieltään?» Hän aprikoi, oliko hän pannut toimeen tämän esittelyn äidille, koska tiesi mitä tämä sanoisi ja koska siten saattoi puolustaa asemaansa kilpailijan edessä sekä kopeasti kehoittaa tätä väistymään tieltä, sanallakaan uskomatta asiaansa hänelle. Hän olisi voinut ajatella, että Gowan, vaikkei hänellä olisi ollutkaan tällaista suunnitelmaa, olisi vienyt hänet kotiinsa vain leikitelläkseen hänen tukahutetuilla tunteillaan ja kiusatakseen häntä. Näiden mietiskelyjen tulvan olisi tavantakaa pysähdyttänyt häpeän ryöppy tuoden tullessaan hänen avonaisen luonteensa vastalauseen, joka olisi huomauttanut, että tällaisten epäluulojen suosiminen, hetkenkin ajan, ei suinkaan todistanut sellaista ylevää, kadehtimatonta mielentilaa, jonka hän oli päättänyt omaksua. Tällaisina hetkinä olisi taistelu hänessä ollut kovimmillaan, ja katsahtaessaan Gowaniin hän olisi hätkähtänyt ikäänkuin olisi tehnyt seuralaiselleen jollakin tavoin vääryyttä.
Ja katsellessaan pimeätä tietä ja sen varrella olevia epäselviä esineitä, olisi hän taas päätynyt entiselle ajatusladulleen: »Minnekähän olemme, tämä mies ja minä, matkalla elämän pimeällä polulla? Mitenkähän meidän käy ja hänen, hämärässä tulevaisuudessa?» Ajatellessaan häntä olisi hänet taas vallannut levottomuutta herättävä, moittiva aavistus, ettei hän menetellyt uskollisesti häntä kohtaan, kun ei pitänyt Gowanista, ja että hän entistä vähemmin oli hänen arvoisensa, koska oli perin kärkäs uskomaan Gowanista pahaa.
»Olette nähtävästi huonolla tuulella», huomautti Gowan. »Pahoin pelkään, että äitini on kauheasti ikävystyttänyt teitä.»
»Uskokaa minua, ei ensinkään», vakuutti Clennam. »Se ei ole mitään — ei mitään.»
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU
Viisikolmatta