Näihin aikoihin tuotti Arthur Clennamille suurta levottomuutta usein uudistuva epäilys, oliko mr Pancksin halu koota tietoja Dorrit-perheestä mahdollisesti yhteydessä niiden epäluulojen kanssa, joista hän oli puhunut äidilleen palattuaan kotiin pitkäaikaisesta maanpakolaisuudestaan. Mitä mr Pancks jo tiesi Dorrit-perheestä, mitä hän oikeastaan vielä tahtoi tietää ja minkä tähden hän ensinkään vaivasi toimeliasta päätänsä tällä kaikella, olivat kysymyksiä, jotka usein saattoivat hänet ymmälle. Mr Pancks ei ollut niitä, jotka olisivat tuhlanneet aikaansa ja vaivojansa tällaisiin tiedusteluihin turhan uteliaisuuden tyydyttämiseksi. Clennam ei epäillytkään, ettei hän tähdännyt johonkin erikoiseen päämäärään. Ja vakavia mietteitä herätti hänessä kysymys, paljastuisivatko mr Pancksin toimeliaisuuden saavuttaman päämäärän kautta ne salaiset syyt, jotka olivat taivuttaneet hänen äitinsä ottamaan pikku Dorritin huostaansa.
Ei silti, että hän milloinkaan horjuisi halussaan hyvittää tai päätöksessään korjata isänsä aikana tehtyä vääryyttä, jos sellainen tulisi ilmi ja olisi korjattavissa. Se otaksutun vääryyden varjo, joka oli ahdistanut häntä hänen isänsä kuolemasta saakka, oli niin epämääräinen ja vailla muotoa, että sitä aiheuttava todellisuus saattoi suuresti erota siitä, millaiseksi hän oli kuvitellut sen. Mutta jos hänen arveluissaan huomattaisiin olevan perää, oli hän valmis milloin tahansa luovuttamaan kaiken omaisuutensa ja aloittamaan elämän uudelleen. Hänen lapsuutensa synkkä, julma opetus ei ollut milloinkaan päässyt oikein tunkeutumaan hänen sydämeensä, ja hänen siveysoppinsa ensimmäinen sääntö kuului, että hänen tuli aloittaa matkansa ylöspäin pitämällä käytännöllisessä nöyryydessä tarkasti huolta maallisesta vaelluksestaan ja ettei hän milloinkaan voinut pelkkien sanojen siivillä nousta taivaaseen. Velvollisuuden täyttäminen maan päällä, hyvitys maan päällä, toiminta maan päällä, ne ensiksi; ne olivat ensimmäiset jyrkät portaat matkalla ylöspäin. Ahdas oli portti ja tie kaita, paljoa ahtaampi ja kaidempi kuin se leveä valtatie, jonka kivityksenä olivat omahyväiset tunnustukset ja hartaudenharjoitukset, lähimmäisen silmästä kaivetut raiskat ja toisten kärkäs luovuttaminen tuomittaviksi — kaikki arvotonta kamaa, joka ei maksanut kerrassaan mitään.
Ei. Itsekäs pelko tai epäröinti eivät tehneet häntä levottomaksi, vaan epäluulo, ettei Pancks muistaisi osaansa heidän välisessä sopimuksessaan, vaan päästyään jonkun asian perille ryhtyisi toimiin sen johdosta, ilmaisematta sitä hänelle. Toiselta puolen, muistellessaan keskusteluaan Pancksin kanssa ja ajatellessaan, kuinka vähän syytä hänellä oikeastaan oli otaksua, että tämä merkillinen henkilö saattoi olla näiden asioiden jäljilläkään, ihmetteli hän toisinaan itseään voidessaan pitää asiaa niin tärkeänä. Risteillen näillä vesillä, harhaili hän sinne tänne, kuten ainakin alukset ristiaallokossa, pääsemättä satamaan.
Pikku Dorritin vetäytyminen pois heidän tavallisesta kanssakäymisestään ei parantanut asiaa. Hän oli niin paljon ulkona ja niin paljon omassa huoneessaan, että Clennam alkoi kaivata häntä ja huomata hänen paikkansa tyhjäksi. Hän oli kirjoittanut ja kysynyt, voiko hän paremmin, ja Pikku Dorrit oli vastannut, kiitollisesti ja vakavasti, pyytäen häntä olemaan rauhassa hänen puolestaan, hän kun voi aivan hyvin; mutta Clennam ei ollut nähnyt häntä, entiseen kanssakäymiseen verraten pitkään aikaan.
Clennam palasi eräänä iltana kotiin, käytyään Pikku Dorritin isän puheilla, joka oli maininnut tyttären olevan vierailulla — niin hän aina sanoi, kun tämä oli kovassa työssä hankkiakseen isälle illallista — ja tapasi mr Meaglesin kiihoittuneena kävelemässä huoneessaan. Kun Clennam avasi oven, pysähtyi mr Meagles, kääntyi häneen päin ja sanoi:
»Clennam! Tattycoram!»
»Mitä on tapahtunut?»
»Poissa!»
»Taivaan nimessä, mitä tarkoitatte?» huudahti Clennam hämmästyneenä.
»Ei tahtonut laskea viiteenkolmatta; en saanut häntä tekemään niin; pysähtyi kahdeksaan ja lähti tiehensä.»