Ja hänen kasvoillaan oli selvä voitonriemuinen ilme, kun hän käänsi ne herroihin päin sanoakseen heille hyvästi.
»Koska herrat viimeisen kerran kunnioittavat minua käynnillään», sanoi hän, »ja koska äsken sanoitte, ettette tiedä, mikä, minä olen ja mihin vaikutusvaltani tähän tyttöön perustuu, niin tietäkää, että sen syynä on yhteinen asia. Minä olen samanlaista syntyperää kuin särkynyt lelunnekin. Hän on nimetön, minäkin olen nimetön. Olemme molemmat kärsineet saman vääryyden. Muuta minulla ei ole enää sanottavaa teille.»
Tämä lausuttiin mr Meaglesille, joka murheellisena meni ulos huoneesta. Kun Clennam seurasi hänen perässään, kääntyi miss Wade hänen puoleensa, yhä äärimmäisen hillittynä ja ääni tyynenä, mutta kasvoillaan hymy, jonka näkee vain julmilla ihmisillä: heikko hymy, joka levittää sieraimia, tuskin hipaisee huulia ja joka ei häivy vähitellen, vaan sytyttyään sammuu heti, silmänräpäyksessä.
»Toivon», sanoi hän, »että rakkaan ystävänne, mr Gowanin, vaimo tuntee itsensä iloiseksi tietäessään olevansa toisenlaista syntyperää kuin tämä tyttö ja minä ja odotellessaan suurta onneansa».
KAHDEKSASKOLMATTA LUKU
Ei kenenkään häviäminen
Mr Meagles ei tyytynyt tähän yritykseen, vaan koetteli yhä uusia keinoja saadakseen hoidokkinsa palautetuksi. Hän kirjoitti sekä hänelle että miss Wadelle vakavia kehoituksia sisältävän, mutta samalla pelkkää hyväntahtoisuutta huokuvan kirjeen. Näihin kirjeisiin ei kuulunut vastausta enempää kuin siihenkään, jonka itsepintaisen tytön nuori entinen emäntä omakätisesti kirjoitti ja jonka, jos minkä, olisi pitänyt liikuttaa hänen sydäntänsä (kaikki kolme kirjettä palautettiin useiden viikkojen kuluttua, koska niitä oli kieltäydytty vastaanottamasta). Mr Meagles pyysi nyt vaimoansa koettamaan, mitä henkilökohtainen keskustelu vaikuttaisi. Mutta kun kelpo rouva ei saanut tilaisuutta sellaiseen, vaan se kiellettiin häneltä itsepintaisesti, pyysi mr Meagles vielä Arthuria koettamaan, mitä hän voisi saada aikaan. Kaikki, mitä tämä, noudattaen mr Meaglesin pyyntöä, sai tietää, oli se, että tyhjä talo oli jätetty vanhan vaimon hoitoon, että miss Wade oli hävinnyt, että sieltä täältä haalitut huonekalut olivat hävinneet ja että eukko oli valmis vastaanottamaan kuinka monta puolikruunusta tahansa ja kiittämään kohteliaasti lahjoittajaa, muttei kyennyt niiden vastineeksi antamaan minkäänlaisia tietoja, tarjosi vain joka kerta tarkastettavaksi kaluston luettelon, jonka talon isännöitsijän poika oli jättänyt eteiseen.
Tahtomatta sittekään, asioiden ollessa näinkin epäedullisella kannalla, heittää toivoansa kiittämättömän tytön suhteen ja jättää häntä oman onnensa nojaan, jos mahdollisesti hänen paremmat taipumuksensa voittaisivat hänen luonteensa pimeän puolen, pani mr Meagles kuutena päivänä perättäin aamulehtiin hienotunteisesti sepitetyn ilmoituksen, jossa sanottiin, että jos muuan nuori henkilö, joka äskettäin oli ajattelemattomasti lähtenyt kotoansa, milloin hyvänsä haluaisi kääntyä hänen puoleensa osoitteella Twickenham, niin saisi kaikki olla ennallaan eikä hänen tarvitsisi pelätä mitään nuhteita. Tämän ilmoituksen odottamattomien seurausten kautta sai onneton mr Meagles ensimmäisen kerran elämässään tietää, että joka päivä monta sataa nuorta henkilöä karkasi ajattelemattomasti kotoaan, sillä kuormittain harhautuneita nuoria tuli ajaen Twickenhamiin; ja huomatessaan, ettei heitä otettukaan avosylin vastaan, vaativat nämä sekä korvausta että kyytimaksua edes ja takaisin. Nämä eivät kuitenkaan olleet ainoat kutsumattomat asiakkaat, jotka tämä ilmoitus houkutteli onnettoman mr Meaglesin niskoille. Kerjuukirjeiden sepittäjät, joita ilmeni laumoittain ja jotka näyttivät innokkaasti vaanivan jotakin koukkua, pienintäkin, johon voisivat ripustaa kirjeen, kirjoittivat hänelle kertoakseen nähneensä hänen ilmoituksensa ja tunteneensa halua kääntyä luottavasti hänen puoleensa pyytääkseen mikä minkin suuruista rahamäärää, kymmenestä shillingistä viiteenkymmeneen puntaan saakka; ei siksi, että he tiesivät mitään puheenaolevasta nuoresta henkilöstä, mutta koska tunsivat, että näiden lahjojen luovuttaminen varmaan suuresti keventäisi ilmoittajan mieltä. Muutamat keksijät ja parannusten suunnittelijat käyttivät niinikään tätä tilaisuutta kirjoittaakseen mr Meaglesille ja sanoakseen hänelle, että he kuultuaan eräältä ystävältä hänen ilmoituksestaan pyysivät vakuuttaa olevansa valmiit heti tiedoittamaan hänelle mitä vain saisivat kuulla kysymyksessä olevasta nuoresta henkilöstä, jos hän sillä välin tahtoisi tarpeellisilla varoilla auttaa heitä lopullisesti täydentämään mikä minkin tutkimuksen tai keksinnön, joka tuottaisi ihmiskunnalle mitä onnellisimmat olot.
Mr Meagles perheineen oli näiden kasaantuneiden vastoinkäymisten vaikutuksesta alkanut, vaikka vastahakoisesti, pitää Tattycorania menetettynä, kun uusi ja toimelias yhtiö, Doyce ja Clennam, yksityismiehinä lähti eräänä lauvantaina huvilalle viipyäkseen maanantaihin. Vanhempi kumppani turvautui diligenssiin, nuorempi tarttui kävelykeppiinsä.
Rauhallinen kesäinen auringonlasku paistoi Clennamiin, kun hän lähestyi matkansa määrää ja käveli virran rannalla olevien niittyjen ohitse. Hänellä oli se rauhan ja huolten helpottumisen tunne, jonka maalaishiljaisuus valaa kaupunkilaisen mieleen. Kaikki hänen ympärillään oli suloista ja leppoisaa. Puiden tuuhea lehvistö, rehevä ruoho värivilkkautta luovine niittykukkineen, virran pienet vihreät saaret, ruokoryhmät, veden pinnalla uiskentelevat nipukat, veneistä kuuluvat etäiset, veden solinaan sointuvasti sekoittuvat äänet ja vieno iltailma, kaikki oli hiljaista ja lepoon kehoittavaa. Kala hypähti vedessä, airo loiskahti, vielä valveilla oleva lintu visersi, etäältä kuului koira haukkuvan ja lehmä ammuvan — kaikista näistä äänistä huokui rauhaa ja lepoa, joka kietoi hänetkin valtoihinsa hänen hengittäessään tuoksujen kyllästämää suloista ilmaa. Pitkät purppuraiset ja kultaiset viirut taivaalla ja auringonlaskun hohtava vanatie olivat jumalallisen tyyniä. Kaukaisilla punertavilla puidenlatvoilla ja läheisillä vihreillä kummuilla, joiden rinteitä varjot vähitellen kiipeilivät, oli samanlainen tuntu. Todellisen maiseman ja sen edessä päilyvän kuvaisen välillä ei ollut mitään eroa; molemmat olivat yhtä kirkkaat ja selvät, täynnänsä elämän ja kuoleman mysteerioita, liikuttavan ja lempeän kauneutensa kautta toivorikkaasti rauhoittavia katsojan hiljentyneelle sydämelle.