Clennam oli pysähtynyt, kuten usein ennenkin, katsellakseen ympärillensä ja antaakseen näkemänsä painua sieluun, samoin kuin varjot, joita hän tarkkasi, näyttivät painuvan yhä syvemmälle veteen. Sitte hän hitaasti jatkoi matkaa, mutta näki samassa olennon tulevan vastaansa polkua pitkin; ehkäpä se jo aikaisemmin oli hänen silmissään sulautunut yhteen illan ja sen vaikutelmien kanssa.
Minnie siinä tuli, yksin. Hänellä oli kädessään muutamia ruusuja, ja hän näytti, huomatessaan Clennamin, pysähtyneen odottamaan häntä. Hänen kasvonsa olivat käännetyt tulijaan päin, ja hän näytti tulleen vastakkaiselta suunnalta. Hänen olemuksessaan oli levottomuutta, jota Clennam ei milloinkaan ollut hänessä ennen huomannut, ja lähempänä juolahti hänen mieleensä äkkiä, että Minnie oli tullut vartavasten saadakseen puhua hänen kanssaan.
Tyttö ojensi kätensä ja sanoi: »Ihmettelette nähdessänne minut täällä yksin? Mutta ilta on niin ihana ja tulin kävelleeksi pitemmälle kuin ensiksi olin aikonut. Arvelin tapaavani teidät, ja se teki minut rohkeammaksi. Ettekö tulekin aina tätä tietä?»
Kun Clennam vastasi sen olevan hänen mielitiensä, tunsi — hän toisen käden vapisevan käsivarrellaan ja näki ruusujen tärisevän.
»Saanko antaa teille yhden, mr Clennam? Poimin ne kulkiessani puutarhan läpi. Oikeastaan poiminkin ne teille, sillä otaksuin tapaavani teidät täällä. Mr Doyce tuli jo toista tuntia sitten ja kertoi teidän olevan tulossa jalkaisin.»
Clennamin oma käsi vapisi hänen ottaessaan Minnieltä pari ruusua ja kiittäessään häntä. He olivat nyt erään lehtokujan, kohdalla. Yhdentekevää on kumpi käänsi heidän kummankin askeleet sinne. Clennam ei milloinkaan päässyt siitä selville.
»Täällä on hyvin juhlallista, mutta samalla miellyttävää tähän aikaan päivästä», huomautti Clennam. »Kun olemme liikkuneet täällä syvässä varjossa ja sitte tulemme, ulos tuonne valoholviin toisessa päässä, esiintyvät lautta ja huvila meille parhaassa valaistuksessa.»
Yksinkertainen puutarhahattu päässä ja keveässä kesäpuvussaan, ruskeat tuuheat hiukset luonnollisina kiharoina kasvojen ympärillä Minnie oli hyvin kaunis, ja kohottaessaan hetkeksi ihmeelliset silmänsä, joissa kuvastui kunnioitusta ja luottamusta mieheen liikuttavalla tavalla sekoittuneena ujoon suruun hänen tähtensä, näytti hän niin suloiselta, että oli hyvä Clennamin mielenrauhalle — tai paha, hän ei oikein tiennyt kumpaa se oli — että hän oli tehnyt tuon lujan päätöksensä, jota hän niin usein oli ajatellut.
Minnie katkaisi hetkeksi syntyneen äänettömyyden kysymällä, tiesikö hän, että isä oli ajatellut uutta ulkomaanmatkaa. Clennam sanoi kuulleensa siitä mainittavan. Minnie katkaisi uuden hetkellisen äänettömyyden lisäten epäröivästi, että isä oli luopunut aikeestaan.
Silloin ajatteli Clennam heti: »He menevät naimisiin.»