»Mr Clennam», sanoi tyttö vieläkin ujomman epäröivästi ja niin hiljaa, että Clennamin täytyi kumartua kuullakseen, »tahtoisin mielelläni uskoa salaisuuteni teille, jos tahtoisitte olla hyvä ja ottaa sen vastaan. Olisin tahtonut tehdä sen jo kauan sitten, koska — tunsin, että olitte meidän hyvä ystävämme.»
»Kuinka voisin muuta kuin ylpeillä siitä! Pyydän, uskokaa se minulle.
Luottakaa minuun.»
»En olisi milloinkaan pelännyt uskoa asiaa teille», vastasi tyttö, katsoen avoimesti häneen. »Olisin kyllä tehnyt niin jo jonkun aikaa sitten, jos vain olisin tiennyt kuinka menetellä. Tuskin tiedän sitä nytkään.»
»Mr Gowanilla», sanoi Arthur Clennam, »on syytä olla hyvin onnellinen.
Jumala siunatkoon hänen vaimoansa ja häntä!»
Minnie itki koettaessaan kiittää. Clennam rauhoitti häntä, nosti vapisevia ruusuja pitelevän käden käsivarrellaan, otti loput ruusut siitä ja painoi käden huulillensa. Silloin tuntui hänestä, että hän vasta lopullisesti luopui sammuvasta toivosta, joka oli lepattanut kuvitellussa sydämessä, tuottaen sille suurta tuskaa ja ahdistusta; ja siitä hetkestä alkaen tunsi hän itsensä paljoa vanhemmaksi mieheksi, joka oli päättänyt tällaisia toiveita ja suunnitelmia sisältävän elämänsä jakson.
Hän pisti ruusut poveensa, ja he kävelivät hetkisen verkkaan ja äänettöminä varjoisten puiden alla. Sitte kysyi Clennam hilpeän ystävällisellä äänellä, tahtoiko hän sanoa vielä jotakin muuta hänen ja hänen isänsä ystävälle, joka oli häntä itseään monta vuotta vanhempi, tahtoiko hän uskoa hänelle jotakin tai pyytää jotakin palvelusta tai luuliko hän, että jollakin pienellä avulla voisi lisätä hänen onneansa; tämä tietoisuus tuottaisi heidän yhteiselle ystävälleen pysyvän ilon.
Tyttö aikoi vastata, mutta jokin pieni salainen suru tai myötätunto — mitä se saattoi olla? — liikutti niin hänen mieltänsä, että hän uudelleen puhjeten kyyneliin pyysi: »Oi, mr Clennam! Hyvä, jalo mr Clennam, älkää ajatelko minusta pahaa.»
»Minä pahaa teistä!» huudahti Clennam. »Rakas tyttöni! Kuinka se olisi mahdollista!»
Ristiten kätensä hänen käsivarrelleen ja katsoen luottavasti häntä kasvoihin kiitti Minnie muutamin hätäisin sanoin häntä sydämensä pohjasta (sen hän todella teki, sikäli kuin sydän on vilpitön hartauden lähde), ja vähitellen hän rauhoittui saaden silloin tällöin rohkaisevan sanan Clennamilta heidän kävellessään verkkaan ja miltei äänettöminä yhä hämärtyvässä lehtokujassa.
»Ja nyt, Minnie Gowan», sanoi viimein Clennam, hymyillen, »tahdotteko kysyä minulta jotakin?»