»Oi, minulla on paljon kyseltävää teiltä.»
»Se on hyvä, sitä toivoinkin enkä ole pettynyt.»
»Te tiedätte, kuinka minua rakastetaan kotona ja kuinka rakastan kotiani. Te ehkä ette oikein usko sitä, rakas mr Clennam», hän oli hyvin kiihtynyt, »kun näette minun jättävän sen omasta vapaasta tahdostani, mutta minä rakastan sitä suuresti!»
»Olen varma siitä», vakuutti Clennam. »Voitteko otaksua minun epäilevän sitä?»
»En, en. Mutta on outoa, minusta itsestänikin, että vaikka rakastan sitä niin syvästi ja vaikka minua rakastetaan siellä niin syvästi, niin sittekin voin luopua siitä. Se näyttää kovin välinpitämättömältä ja kiittämättömältä.»
»Rakas tyttöni», sanoi Clennam, »sellainen on luonnollinen kehitys ja ajan kulku. Samalla tavalla jätetään kaikki kodit.»
»Tiedän sen kyllä, mutta kaikki kodit eivät jää niin tyhjiksi kuin minun lähdettyäni sieltä. Ei siksi, ettei löytyisi monta parempaa ja herttaisempaa ja lahjakkaampaa tyttöä kuin minä, jolla ei ole näitä avuja suuressakaan määrin, mutta siksi, että he rakastavat minua niin suuresti.»
Petin hellä sydän oli ääriään myöten täysi, ja hän nyyhkytti kuvatessaan mitä tapahtuisi.
»Minä tiedän, kuinka isä ensin kärsii muutoksesta ja kuinka en voi aluksi olla hänelle sama, kuin olen ollut hänelle näinä monina vuosina. Ja silloin, mr Clennam, juuri niinä aikoina pyydän ja rukoilen teitä muistamaan häntä ja toisinaan pitämään hänelle seuraa, kun teiltä liikenee aikaa, ja kertomaan hänelle, etten minä milloinkaan ole rakastanut häntä niin paljon kuin nyt, pois lähtiessäni. Sillä ei ole ketään — hän sanoi sen minulle juuri tänäpäivänä puhuessaan kanssani — josta hän niin paljon pitäisi ja johon niin luottaisi kuin teihin.»
Aavistus siitä, mitä oli tapahtunut isän ja tyttären välillä, putosi kuin kivi Clennamin sydänlähteisiin ja nosti vedet hänen silmiinsä. Hän vastasi hilpeästi, vaikkei aivan niin hilpeästi kuin oli yrittänyt, että hän varmasti lupasi tehdä niin.