»Etten puhu äidistä», jatkoi Pet niin liikutettuna ja kauniina viattomassa surussaan, ettei Clennam edes nytkään uskaltanut katsella häntä, vaan laski heidän ja kalpenevan valokaaren välillä olevat puut, joiden luku hitaasti pieneni, »se johtuu siitä, että äiti paremmin ymmärtää minua tässä asiassa ja kaipaa minua toisella tavalla. Mutta tiedättehän, millainen hellä, rakastava äiti hän on, ja muistattehan häntäkin, muistattehan?»
Minnie voi luottaa siihen, että hän tekisi tämän kaiken, vakuutti
Clennam.
»Ja rakas mr Clennam», jatkoi Minnie, »koska isä ja eräs, jota minun ei tarvitse mainita, eivät ymmärrä eivätkä kunnioita toisiansa vielä niinkuin he kyllä aikaa myöten tekevät ja koska uudessa elämässäni pidän velvollisuutenani, kunnianani ja ilonani koettaa vetää heitä toistensa luo, jotta he oppisivat tuntemaan toisiansa, iloitsemaan ja ylpeilemään toisistansa ja rakastamaan toisiansa, kun he kuitenkin molemmat sydämellisesti rakastavat minua, niin ettekö te, joka olette hyvä, uskollinen mies, ettekö tahdo, kun nyt lähden kotoa (jopa hyvin kauas), käyttää suurta vaikutusvaltaanne ja koettaa saada isää ajattelemaan häntä ystävällisemmin ja katselemaan häntä ilman ennakkoluuloja ja sellaisena kuin hän on. Teettekö mielikseni, niin totta kuin olette hyvä, jalosydäminen mies?»
Pet parka! Itsensä pettävä, erehtynyt lapsi! Milloinka on tällaisia muutoksia saatu aikaan ihmisten luonnollisissa keskinäisissä. suhteissa, milloinka tällaiset syvälle juurtuneet vastakohdat on saatu viritetyiksi sopusointuun! Sitä ovat muutkin tyttäret monta kertaa yrittäneet, Minnie, mutta se ei milloinkaan ole onnistunut; tuloksena on ollut vain pettymys.
Näin ajatteli Clennam. Mutta hän ei sanonut sitä, se olisi ollut myöhäistä nyt. Hän lupasi tehdä kaikki, mitä Minnie pyysi, ja tämä saattoi täysin luottaa siihen lupaukseen.
He olivat nyt lehtokujan viimeisen puun kohdalla. Minnie pysähtyi ja veti pois käsivartensa. Hän puhui Clennamille silmät luotuina hänen kasvoihinsa, ja käsi, joka äsken oli levännyt hänen hihallaan, kosketti vapisten hänen povellaan olevaa ruusua, ikäänkuin hän tahtoisi tälläkin tavoin vedota ystäväänsä.
»Rakas mr Clennam, onnessani — sillä minä olen onnellinen, vaikka näittekin minun itkevän — en voi kestää sitä, että meidän välillemme jää jotakin varjoa. Jos teillä on jotakin anteeksi annettavaa minulle (ei mitään, jota olisin tahallani tehnyt, vaan jokin suru, jonka olen aiheuttanut tahtomattani tai voimattani sitä estää), niin suokaa se jalosta sydämestänne minulle anteeksi nyt tänä iltana!»
Clennam kumartui kohdatakseen viattomat kasvot, jotka luottavasti ojentuivat häntä kohden. Hän suuteli niitä ja vastasi taivaan tietävän, ettei hänellä ollut mitään anteeksi annettavaa. Kun hän kumartui toisen kerran suutelemaan puhtaita kasvoja, kuiskasi Minnie: »Jääkää hyvästi!» ja Clennam toisti sanat. Näin hän sanoi jäähyväiset kaikille vanhoille toiveillensa — kuvitellun miehen yhä levottomille epäilyksille. Seuraavana hetkenä tulivat he ulos lehtokujasta Minnien käsi Clennamin käsivarrella, samoin kuin olivat astuneetkin sinne, ja puut heidän takanaan näyttivät sulautuvan hämärään, samoin kuin heidän oman menneisyytensä muistot.
Kohta sen jälkeen kuuluivat mr ja mrs Meaglesin sekä Doycen äänet puutarhaportin tienoilta. Kun Clennam kuuli Petin nimeä mainittavan, huusi hän: »Hän on täällä, minun kanssani.» Ryhmästä kuului hieman ihmettelyä ja naurua, joka kuitenkin heti taukosi, kun he tulivat perille; Pet hiipi hiljaa tiehensä.
Mr Meagles, Doyce ja Clennam kävelivät hetkisen edestakaisin virran äyräällä nousevan kuun paisteessa, eikä kukaan virkkanut mitään; sitte Doyce jäi taakse ja meni sisään. Mr Meagles ja Clennam kävelivät vielä hetkisen äänettöminä edestakaisin, kunnes ensinmainittu lopulta katkaisi äänettömyyden.