»Arthur», sanoi hän käyttäen tätä tutunomaista nimitystä ensimmäisen kerran heidän tuttavuutensa aikana, »muistatteko, kuinka minä eräänä helteisenä aamuna, jolloin kävelimme edestakaisin katsellen Marseillen satamaa, kerroin teille, että äiti ja minä kuvittelimme Petin pienen kuolleen sisaren kasvaneen ja muuttuneen samalla tavoin?»
»Muistan varsin hyvin.»
»Muistatteko minun sanoneen, ettemme ajatuksissamme koskaan voi erottaa näitä kaksoissisaruksia ja että mielikuvituksessamme toinen oli sellainen kuin toinenkin?»
»Kyllä, aivan hyvin.»
»Arthur», sanoi mr Meagles hyvin hiljaa, »minä kehitän tätä kuvitelmaa edelleen tänä iltana. Minusta tuntuu tänä iltana, rakas ystävä, kuin te olisitte rakastanut kuollutta lastani hyvin hellästi ja olisitte menettänyt hänet sellaisena kuin Pet on nyt.»
»Kiitos», jupisi Clennam, »kiitos!» ja puristi hänen kättänsä.
»Tuletteko jo sisään?» kysyi mr Meagles.
»Vähän ajan päästä.»
Mr Meagles lähti, ja hän jäi yksin. Käveltyään puolisen tuntia pitkin virran vartta rauhallisessa kuutamossa pisti hän kätensä poveen ja otti hellästi ruusut esille. Kenties painoi hän ne sydämelleen, kenties nosti hän ne huulilleen, mutta varmasti kumartui hän virran partaalle ja laski ne hiljaa virtaavalle vedenpinnalle. Kalpeina ja epätodellisina kuljetti virta ne mukanaan kuutamossa.
Valot olivat jo sytytetyt, kun hän tuli sisään, ja kasvot, joita ne valaisivat, hänen omansa niihin luettuina, olivat pian taas tyynet ja iloiset. He puhelivat monenlaisista asioista (hänen yhtiökumppanillaan oli harvoin ollut sellaista puheen ainevarastoa käytettävänään ajan kuluttamiseksi kuin nyt), ja sitte mentiin vuoteeseen ja nukuttiin. Sillä välin kukat, kalpeina ja epätodellisina kuutamossa, liukuivat edelleen virran kalvolla, ja samoin suuremmatkin asiat, joita olemme hellineet povellamme ja lähellä sydäntämme, liukuvat luotamme ikuisuuden mereen.