»Onko teidän täytynyt kieltäytyä paljostakin, teidän ja isänne ja keitä muita teitä on ollut?» kysyi mrs Clennam harkiten ja miettivänä käännellen kelloa.
»Toisinaan on elämä kyllä ollut vaikeata», sanoi Pikku Dorrit pehmeällä äänellänsä ja lempeän kärsivällisellä tavallaan, »mutta en luule, että se tässä suhteessa on ollut vaikeampaa kuin monen muunkaan».
»Se on hyvin sanottu», vastasi mrs Clennam nopeasti. »Se on totta! Te olette hyvä, järkevä tyttö. Olette kiitollinenkin, ellen pahasti erehdy.»
»Onhan se niin luonnollista; ei siinä ole mitään ansiokasta», vastasi
Pikku Dorrit. »Olen todella kiitollinen.»
Mrs Clennam veti pienen ompelijattarensa pään puoleensa ja suuteli häntä otsalle niin lempeästi, ettei unia näkevä mrs Affery olisi ikinä voinut uneksia sellaista mahdolliseksi.
»Menkää nyt, Pikku Dorrit», sanoi hän, »muuten viivytte kovin myöhään, lapsi parka!»
Kaikissa niissä unissa, joita mrs Affery oli nähnyt siitä saakka kun hän oli mieltynyt tähän harrastukseen, ei ollut ainoatakaan näin hämmästyttävää. Hänen päätänsä huimasi ajatus, että hän seuraavassa unessansa näkisi toisenkin ovelan suutelevan Pikku Dorritia ja sitä seuraavassa molempien ovelien syleilevän toisiaan, puhjeten kyyneliin hellyydestä koko ihmiskuntaa kohtaan. Tuo ajatus kerrassaan huumasi hänet, kun hän seurasi keveitä askeleita portaissa katsoakseen, että talon ovi tulisi varmasti suljetuksi.
Avatessaan ovea Pikku Dorritille näki hän mr Pancksin liehuvan edestakaisin pihassa talon edustalla, sen sijaan että olisi mennyt tiehensä, kuten häneltä vähemmin ihmeellisessä paikassa ja vähemmin ihmeellisten ilmiöiden keskellä olisi kaiken järjen nimessä voinut odottaa. Kohta kun hän näki Pikku Dorritin, astui hän nopeasti hänen ohitsensa ja sanoi, asettaen sormen nenällensä (mrs Affery kuuli selvästi hänen sanansa): »Pancks mustalainen, ennustaja», ja lähti tiehensä. »Jumala varjelkoon meitä; nyt tähän sekaantuu mustalainen ja ennustajakin lisäksi!» huudahti mrs Affery. »Mitä saammekaan vielä nähdä!»
Hän seisoi avonaisella ovella tämä arvoituksen lumoissa; satoi ja ukkonen jyrisi. Pilvet kiitivät taivaalla, tuuli puhalsi puuskittain, rynkyttäen naapuritalon irtautunutta ikkunaluukkua, kieputellen ruosteisia savupiipunhattuja ja tuuliviirejä ja syöksähti tavantakaa läheiselle pienelle kirkkomaalle, ikäänkuin aikoen puhaltaa kuolleet kaupunkilaiset heidän haudoistaan. Kaikilta taivaan kulmilta yhtaikaa kuuluva kumea jylinä tuntui uhkaavan kostoa sellaisesta häväistysyrityksestä ja jupisevan: »Antakaa heidän levätä! Antakaa heidän levätä!»
Mrs Affery, joka ei pelännyt mitään muuta kuin kummittelevaa taloa ja siihen ennen aikojaan ja luonnottomasti leviävää pimeyttä niin paljon kuin ukkosta ja salamaa, seisoi epätietoisena, mennäkö sisään vai ei, kun kysymys ratkesi itsestään siten, että ovi kovasti pamahtaen lensi lukkoon ja jätti hänet ulkopuolelle. »Mitä minä nyt teen, mitä minä nyt teen?» huusi mrs Affery väännellen käsiänsä tässä viimeisessä levottomassa unessaan; »kun hän istuu yksin sisällä eikä kykene tulemaan ovea avaamaan enempää kuin kirkkomaan kuolleetkaan!»