Nuori herra tunnusteli ensin levottomasti kaulustansa ikäänkuin se olisi ollut hänen valtimonsa ja hän olisi luulosairas, ja vastasi sitten, että hän oli kuullut toverien puhuvan siitä.
»Edmund Sparkler on kuullut puhuttavan siitä», sanoi mrs Merdle velton voitonriemuisena. »No, epäilemättä jokainen on kuullut puhuttavan siitä!» Mikä oli varsin todennäköinen johtopäätös, katsoen siihen, että mr Sparkler luultavasti oli viimeinen missä seurassa tahansa huomaamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui.
»Ja Edmund Sparkler kyllä kertoo teille», ja mrs Merdle huiskutti mielikädellänsä puolisolleen, »mitä hän on kuullut siitä puhuttavan».
»En voisi mitenkään», sanoi mr Sparkler tunnustellen valtimoaan kuten ennenkin, »en voisi sanoa mistä johduimme siihen — muisti kurjan huono. Mutta ollessani erään tytön veljen seurassa — hiton hauska typykkä — hyvin kasvatettukin — eikä ensinkään tuollainen joutavan tekopyhä — siihen aikaan, jolloin —»
»Kas niin! Emme huoli sisaresta», keskeytti mrs Merdle hiukan kärsimättömästi. »Mitä veli sanoi?»
»Ei sanaakaan, ma'am», vastasi mr Sparkler. »Hän on yhtä vähäpuheinen velikulta kuin minäkin. Yhtä vaikea saada puhumaan.»
»Joku sanoi jotakin, samantekevä kuka se oli», sanoi mrs Merdle. (»Vakuutan, etten minä ainakaan», puhdistautui mr Sparkler.) »Mutta kerro meille, mitä se oli.»
Mr Sparkler vetosi taas valtimoonsa ja teki ankaran henkisen ponnistuksen, ennenkuin vastasi:
»Ihmiset puhuvat isäukosta — se ei ole minun keksimäni usein kehuen häntä äärettömän rikkaaksi ja taitavaksi ilmiömäiseksi kauppiaaksi ja rahamieheksi — mutta sanovat konttorin takertuneen häneen kiinni. Sanovat, että hän kantaa konttoria mukanaan selässänsä — kuten juutalainen vaatteiden kaupustelija, joka on liiaksi takertunut liikkeeseensä.»
»Johon juuri minun valitukseni tähtäsi», huomautti mrs Merdle ja nousi sohvalta, poimujen ja reunusteiden hulmutessa hänen ympärillään. »Edmund, anna käsivartesi ja saata minut yläkertaan.»