»Joko olet lopettanut, Arthur, vai onko sinulla vielä muuta sanottavaa minulle? En luulisi enää olevan muuta. Puheesi on ollut lyhyttä, mutta sisältörikasta!»
»Äiti, minulla on kuitenkin vielä jotakin sanottavaa. Se on ahdistanut mieltäni yötä päivää koko tämän pitkän ajan. Se on paljon vaikeampaa sanoa kuin äskeinen. Se koski vain minua, tämä taas meitä kaikkia.»
»Meitä kaikkia? Keitä kaikkia?»
»Sinua, minua ja isä vainajaani.»
Mrs Clennam siirsi kätensä pulpetilta, risti ne helmaansa ja tuijotti tuleen kasvoilla muinaisegyptiläisen kuvapatsaan tutkimaton ilme.
»Sinä tunsit isäni monin verroin paremmin kuin minä konsanaan, ja hän ei ollut yhtä umpimielinen sinua kohtaan kuin minua. Sinä, äiti, olit häntä paljon voimakkaampi ja johdit häntä. Tiesin sen lapsena yhtä hyvin kuin nyt. Tiesin, että sinun vaikutusvaltasi häneen oli syynä siihen, että hän lähti Kiinaan hoitamaan liikettämme siellä, sillä välin kun sinä hoidit täällä (vaikken vieläkään ole selvillä siitä, nämäkö olivat erosopimuksenne varsinaiset ehdot), ja että minä sinun tahdostasi jäin luoksesi kahdenteenkymmenenteen ikävuoteeni saakka ja sitte matkustin hänen luoksensa. Etkö loukkaannu siitä, että nyt, kaksikymmentä vuotta myöhemmin, muistutan sinulle tätä?»
»Odotan saavani kuulla, mistä syystä teet sen.»
Arthur alensi ääntänsä ja sanoi ilmeisen vastenmielisesti ja vastahakoisesti:
»Tahtoisin kysyä sinulta, äiti, juolahtiko milloinkaan mieleesi epäillä —»
Kuullessaan sanan »epäillä» käänsi mrs Clennam silmänsä hetkeksi poikaansa, rypistäen synkästi kulmiaan. Sitte katsoi hän takaisin tuleen, kulmat yhä rypyssä, ikäänkuin muinais-egyptiläinen kuvanveistäjä olisi kaivertanut koviin graniittikasvoihin ikuisesti vihaisen ilmeen.