»— että jokin salainen muisto ahdisti hänen mieltänsä ja tuotti hänelle — omantunnonvaivoja. Huomasitko milloinkaan hänen käytöksessään jotakin tällaiseen viittaavaa tai puhuitko milloinkaan hänen kanssaan siitä tai kuulitko hänen joskus vihjaavan tällaisiin asioihin?»
»En ymmärrä, millaisten muistojen ahdistamana päättelet isäsi olleen», vastasi mrs Clennam, oltuaan hetken vaiti. »Puhut kovin hämärästi.»
»Onko mahdollista, äiti» — hänen poikansa kumartui ollakseen lähempänä kuiskatessaan kysymyksensä ja laski hermostuneesti käteensä pulpetille, — »onko mahdollista, äiti, että hän onnettomuudeksi oli tehnyt jollekulle vääryyttä, myöhemmin sovittamatta sitä?»
Luoden raivostuneen katseen poikaansa vetäytyi mrs Clennam taaksepäin tuolissaan pitääkseen häntä edempänä itsestään, muttei vastannut mitään.
»Käsitän täydellisesti, äiti, että ellei tämä ajatus milloinkaan ole juolahtanut mieleesi, minä näytän julmalta ja luonnottomalta sinun silmissäsi mainitessani siitä, näin meidän keskenkin vain. Mutta en pääse siitä eroon. Aika ja olojen muutos (olen koetellut kumpaakin, ennenkuin puhuin asiasta sinulle) eivät voi sitä haihduttaa. Muista, että olin yhdessä isäni kanssa. Ajattele, että näin hänen kasvonsa, kun hän antoi kellon minun huostaani koettaen saada sanotuksi, että hän lähettää sen sinulle merkiksi, jonka sinä kyllä ymmärrät. Muista, että näin hänen, kynä voimattomassa kädessään, yrittävän kirjoittaa sinulle muutamia sanoja, joita hän ei kuitenkaan saanut paperille muodostetuiksi. Kuta hämärämmältä ja julmemmalta tämä epämääräinen aavistus tuntuu, sitä useampia asianhaaroja ilmestyy, jotka mielestäni saattavat sen näyttämään todenmukaiselta. Koettakaamme taivaan tähden tarkoin tutkia, onko jollekulle tehty vääryyttä, joka on jätetty meidän korjattavaksemme. Ei kukaan muu voi auttaa tässä asiassa niinkuin sinä, äiti.»
Mrs Clennam istui edelleen niin takakenossa, että häiritty tasapaino tuon tuostakin liikahdutti tuolin pyöriä, joten hän näytti yhä edemmäksi liukuvalta kauhealta aaveelta; hän kohotti kyynärpäästä koukistetun vasemman käsivartensa, käden selkä kasvoja vasten käännettynä, itsensä ja poikansa väliin ja katseli häntä jäykän äänettömänä.
»Rahaa koottaessa ja armotonta kauppaa käytäessä — olen alkanut ja minun täytyy nyt jatkaa puhetta näistä asioista, äiti on kenties jotakuta pahasti petetty, jopa viety hänet perikatoon. Jo ennen minun syntymääni olit sinä koko tämän koneiston liikkeellepanevana voimana; sinä valoit voimakkaamman henkesi kaikkiin isäni yrityksiin enemmän kuin neljän kymmenen vuoden aikana. Uskon, että sinä voit hälventää kaikki nämä epäluulot, jos vain tahdot auttaa minua paljastamaan totuuden. Tahdotko tehdä sen, äiti?»
Hän vaikeni toivoen äidin vastaavan. Mutta tämän harmaat suortuvat eivät olleet sen liikkumattomammat kuin hänen lujasti yhteen puristetut huulensa.
»Jos vielä on mahdollista korjata vääryys ja maksaa takaisin vääryyttä kärsineelle, niin ottakaamme selvä asiasta ja tehkäämme se. Ei, äiti, jos kykenen siihen, niin salli minun tehdä se. Perin vähän onnea olen nähnyt rahasta lähtevän, se on minun tietääkseni tuottanut niin vähän rauhaa ja tyydytystä tähän kotiin ja sen jäsenille, että sillä minun silmissäni on vähemmän arvoa kuin useimpien muiden. En voisi hankkia sillä itselleni mitään, mikä tuottaisi iloa ja tyydytystä, jos minua ahdistaisi epäluulo, että se synkistytti omantunnon vaivoilla isäni viimeisiä hetkiä ja ettei se kunniallisesti ja oikeuden mukaan kuulu minulle.»
Laudoitetulla seinällä, parin kolmen kyynärän päässä kirjoituspöydästä riippui kellonnuora. Äkkiä ja nopeasti liikahduttaen jalkaansa työnsi mrs Clennam pyörätuolinsa vinhasti sen ääreen ja soitti vimmatusti — yhä pidellen käsivarttaan kilpenään, ikäänkuin odottaen pojaltaan iskua, jota vastaan täytyi suojella itseään.