Huoneeseen riensi tyttö pelästyneen näköisenä.
»Lähetä Flintwinch tänne!»
Tyttö hävisi silmänräpäyksessä, ja samassa seisoi vanhus huoneessa. »Mitä? Joko te nyt olette otelleet?» virkkoi hän, tyynesti sivellen kasvojaan. »Arvasin sen. Olin aivan varma siitä.»
»Flintwinch!» sanoi äiti, »katso poikaani. Katso häntä!»
»No! Minä katson häntä», vastasi Flintwinch.
Mrs Clennam oikaisi kilpenä käytetyn käsivartensa ja puhuessaan osoitti sillä vihansa esinettä.
»Melkein samassa hetkessä kuin hän palaa kotiin — ennenkuin kenkä hänen jalassaan on kuivunut — häpäisee hän isänsä muistoa äitinsä kuullen! Pyytää äitiänsä yhdessä kanssaan urkkimaan isän liikeasioita, jopa koko elämän ajalta! Epäilee, että maallinen tavara, jota olemme vaivaloisesti koonneet myöhään ja varhain, työllä ja tuskalla, raataen ja kieltäytyen, on vain ryöstettyä omaisuutta, ja kysyy, kenelle se on luovutettava takaisin, jotta vääryys tulisi korjatuksi ja sovitetuksi.»
Vaikka hän oli raivoissaan sanoessaan tämän, oli hänellä kuitenkin äänensä niin vallassaan, että hän puhui melkein tavallista hiljemmin. Sanat hän myös lausui erittäin selvästi.
»Sovitetuksi!» kertasi hän. »Niin kai! Helppoa on hänen puhua sovituksesta, hänen, joka juuri palaa matkoilta ja huvituksista vierailta mailta ja elää turhuudessa ja nautinnoissa. Mutta katsokoon hän minua, vankia, tuoliini kytkettyä. Minä kestän nurkumatta, koska minut on määrätty näin sovittamaan syntejäni. Sovitusta! Eikö tässä huoneessa ole sovitettu? Eikö täällä ole viidentoista vuoden aikana sovitettu?»
Näin hän aina selvitti tilinsä taivaan Herran kanssa, merkiten hyväkseen kaikki tarkkaan tulopuolelle, velkoen ankarasti saatavansa ja pitäen lujasti kiinni vaatimuksistaan. Tuhannet tekevät samoin joka päivä, kultin omalla tavallaan. Hänen tapansa oli vain huomattava siinä ilmenevän voiman ja ponnen tähden.