»Ah! Mutta se ei ole pahinta vielä.»
»Ei ole pahinta vielä?»
»Älä näytä niin hätääntyneeltä. Ei, se ei ole pahinta, Amy. Olen tullut takaisin kuten näet; mutta — älä näytä noin hätääntyneeltä — olen tullut takaisin niin sanoakseni uudella tavalla. En kuulu enää vapaaehtoisiin Marshalsean asukkaihin.. Olen nyt telkien takana, varsinaisena vankina.»
»Voi, älä sano, että olet vanki, Tip! Älä, älä!»
»No niin, ei minulla ole erikoista halua sanoa sitä», vastasi toinen vastahakoisesti; »mutta ellet sinä ymmärrä minua sanomattani, niin mitä minun on tehtävä? Minut on vangittu neljänkymmenen punnan takia.»
Ensimmäisen kerran näinä vuosina lyyhistyi Amy maahan huoltensa painosta. Kohottaen ristityt kätensä päänsä ylle hän huusi, että heidän isänsä kuolisi, jos hän joskus saisi tietää tämän; sitten hän vaipui Tipin kunnottomiin jalkoihin.
Tipin oli helpompi saada sisarensa tointumaan kuin tämän saada häntä ymmärtämään, että Marshalsean isä joutuisi suunniltaan, jos saisi tietää totuuden. Tip ei voinut käsittää sitä, pitäen sitä pelkkänä kuvitelmana, mutta kuitenkin hän tai pui edes aluksi Amyn hartaisiin pyyntöihin, joita setä ja sisar kannattivat. Isälle kerrottiin siis tavalliseen tapaan hänen palaamisestaan, olihan se tapahtunut lukemattomia kertoja ennen; muut vankilan asukkaat, jotka paremmin kuin Tip käsittivät tämän hurskaan petoksen tarpeellisuuden, tukivat sitä vilpittömästi.
Tällaista oli kaksikolmatta-vuotiaan Marshalsean lapsen elämä, tällainen hänen tarinansa. Hän oli yhä kiintynyt kurjaan pihaan ja rakennusryhmään, joka oli hänen syntymäpaikkansa ja kotinsa, mutta hän lähti sieltä ja palasi sinne nyt arkaillen, koska tunsi naisellisella vaistollaan, että kaikki osoittivat häntä sormellaan. Alettuaan käydä työssä vankilan ulkopuolella, hän oli huomannut tarpeelliseksi salata asuntopaikkansa ja kulkea mahdollisimman salaperäisesti vapaan kaupungin ja rautaporttien väliä, joiden ulkopuolella hän ei vielä ollut viettänyt ainoatakaan yötä. Hänen synnynnäinen arkuutensa oli kasvanut tässä salaamisessa, ja hänen keveät jalkansa ja pieni olentonsa karttoivat väkirikkaita katuja matkalla työhön ja työstä.
Vaikka hän oli maallisesti viisas köyhyydessä ja vaikeuksissa, oli hän viaton kaikessa muussa. Viattomin silmin katseli hän kuin sumun läpi isäänsä ja vankilaa ja sinne ja sieltä vyöryvää sameata, elävää virtaa.
Tällaista oli pikku Dorritin elämä, tällainen hänen tarinansa, kun hän eräänä pilvisenä syyskuun iltana oli matkalla kotiin ja Arthur Clennam piti häntä silmällä. Sellaista oli pikku Dorritin elämä, sellainen hänen tarinansa, kun hän kääntyi London Bridgen päässä, meni uudelleen sen poikki, riensi taas takaisin, sivuutti Pyhän Yrjön kirkon, kääntyi äkkiä takaisin vielä kerran ja hävisi Marshalsean avonaisesta ulkoportista vankilan pieneen pihaan.