»Meidän täytyy hankkia ompelijatar, rakkaani, ja aikaansaada kiireinen ja perinpohjainen muutos sinun kovin yksinkertaisessa puvussasi. Jotakin on tehtävä Maggyllekin, joka nykyään on — hm — tuskin säädyllisesti puettu, tuskin säädyllisesti. Ja sisaresi, Amy, ja veljesi. Ja minun veljeni, setäsi — poloinen, toivon, että tämä saa hänet taas virkoamaan — meidän pitää lähettää sananviejä tuomaan heidät tänne. Heidän täytyy saada tieto tästä. Meidän tulee ilmoittaa tämä heille varovasti, mutta nyt heti heidän täytyy saada tietää se. Se on meidän velvollisuutemme heitä ja meitä itseämme kohtaan, ettemme tästä hetkestä alkaen salli —hm —heidän tehdä mitään.»
Nyt hän ensimmäisen kerran vihjasi tietävänsä, että he työllään ansaitsivat elatuksensa.
Hän kuljeksi yhä huoneessa, kukkaro puristettuna kouraan, kun pihasta
alkoi kuulua äänekästä hurraamista. »Uutinen on levinnyt jo», selitti
Clennam katsoen ikkunasta ulos. »Tahdotteko näyttäytyä heille, mr
Dorrit? He ovat hyvin innoissaan ja toivovat sitä nähtävästi.»
»Minä —tuota —hm —tunnustan, että olisin tahtonut, Amy, rakkaani», sanoi hän kierrellen entistä kuumeisemmalla kiireellä, »olisin tahtonut hiukan parantaa pukuani ja ostaa kellon ja — hm — vitjat. Mutta jos se on tehtävä, niin kai se on tehtävä. Napita paidankaulukseni, rakkaani. Mr Clennam, olisitteko hyvä ja — hm — antaisitte minulle sinisen kaulaliinan tuosta laatikosta, joka on juuri vieressänne. Napita takkini rinnan kohdalta, tyttöseni. Rinta näyttää silloin —hm —leveämmältä!»
Vapisevin käsin silitteli hän harmaata tukkaansa ja tarttuen Clennamin ja tyttärensä käsivarteen ilmestyi ikkunaan kummankin tukemana. Velkavangit tervehtivät häntä sydämellisesti, ja hän suuteli sormiansa heille erinomaisen hyväntahtoisesti ja suojelevasti. Vetäytyessään taas huoneeseen sanoi hän: »Poloiset raukat!» heidän surkeata tilaansa syvästi säälivällä äänellä.
Pikku Dorrit tahtoi välttämättä, että hän rupeisi levolle tointuakseen oikein. Kun Arthur kertoi Pikku Dorritille aikovansa mennä Pancksin luo ilmoittamaan, että tämä nyt saattoi tulla panemaan päätepisteen tämän riemullisen jutun loppuun, pyysi hän kuiskaten, että Clennam jäisi hänen luoksensa, kunnes hänen isänsä oli aivan rauhallinen ja levossa. Clennam ei tarvinnut kahta pyyntöä, ja Pikku Dorrit valmisti isänsä vuoteen ja kehoitti häntä rupeamaan levolle. Mutta puoleen tuntiin häntä ei voitu saada tekemään muuta kuin kuljeksimaan edestakaisin huoneessa ja puhellen itsekseen aprikoimaan olisiko luultavaa, että vankilanjohtaja sallisi kaikkien vankien seistä hänen virkahuoneittensa ikkunoissa, jotka olivat kadulle päin, katselemassa hänen ja hänen perheensä astumista vaunuihin ja lähtöä Marshalseasta ikipäiviksi — tämä kun olisi, kuten hän sanoi, heille unohtumaton näky. Mutta vähitellen alkoi hän väsyä ja vaipua kokoon ja oikaisihe viimein vuoteelleen.
Tytär istui uskollisena hänen viereensä, jäähdytellen hänen otsaansa ja leyhytellen hänelle viivoitusta; ja hän näytti jo vaipuvan uneen (kukkaro yhä kädessä), kun hän odottamatta nousi istumaan ja sanoi:
»Mr Clennam, pyydän anteeksi. Onko minun ymmärrettävä, rakas sir, että voin — hm —voin kulkea porttihuoneen läpi jo tällä hetkellä — hm — mennäkseni kävelylle?»
»Luulen, mr Dorrit», vastasi toinen vastahakoisesti, »että on jäljellä vielä muutamia muotoasioita ja että vaikka teidän pidättämisenne täällä nyt enää on pelkkä muodollisuus, niin pelkään, että se kuitenkin on otettava huomioon».
Tällöin mr Dorrit taas itki.