Varjo tiheni yhä hänen lähestyessään taloa, ja nyt näki hän mielikuvituksessaan sen surullisen huoneen, jossa hänen isänsä aikoinaan oli asunut, ja siinä hänen kasvonsa rukoilevine silmineen, joiden hän oli nähnyt sammuvan, seistessään yksin hänen vuoteensa ääressä. Huoneen ummehtunut ilma huokui salaisuuksia, samoin kuin koko talon synkkyys, pöly ja lemu. Sen sydämessä asui hänen äitinsä, kasvot järkkymättöminä, tahto taipumattomana, tarkasti säilyttäen oman ja miehensä elämän salaisuudet ja tuikeasti uhmaten elämän viimeistä suurta salaisuutta.
Hän oli kääntynyt sille kapealle ja jyrkälle kadulle, josta päästiin taloa ympäröivään pihaan tai aitaukseen, kun toisetkin askeleet kääntyivät sille hänen takanaan ja niin hänen kintereillään, että hän työntyi seinää vasten. Äsken mainitut ajatukset täyttivät niin hänen mielensä, että yhteentörmäys tuli aivan odottamatta ja toinen kulkija oli ehtinyt meluavasti huutaa: »Anteeksi, se ei ollut minun syyni!» ja sivuutti hänet ennenkuin hänellä oli ollut tarpeeksi aikaa käsittääkseen, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Kun tämä aika oli kulunut, havaitsi hän, että hänen edessään astuva mies oli sama, joka viime päivinä niin suuresti oli askarruttanut hänen ajatuksiaan. Tässä ei ollut kysymys satunnaisesta yhdennäköisyydestä, jota olisi lisännyt hänen miehestä saamansa voimakas vaikutelma. Se oli hän, sama, jota hän oli seurannut hänen kulkiessaan tytön kanssa ja jonka keskustelua miss Waden kanssa hän oli kuunnellut.
Katu oli jyrkkä alamäki ja mutkikas lisäksi, ja mies (joka, vaikkei ollut päissään, kuitenkin näkyi juoneen jotakin väkevää) astui niin nopeasti sitä alas, että hän hävisi Clennamin näkyvistä, kun tämä katsoi hänen jälkeensä. Aikomatta oikeastaan seurata häntä, mutta haluten vaistomaisesti pitää häntä hiukan kauemmin näkyvissä, kiirehti Clennam kulkuaan sivuuttaakseen sen mutkan, jonka taakse toinen oli hävinnyt. Hänen päästyään sen ohi ei miestä enää näkynyt.
Seisten nyt aivan lähellä äitinsä talon porttia katseli hän katua alas, mutta se oli tyhjä. Siinä ei näkynyt kylliksi ulkonevaa varjoa, joka olisi voinut peittää hänet, eikä läheistä mutkaa, jonka taakse hän olisi voinut kadota, eikä ollut myöskään kuulunut oven avautumista ja sulkeutumista. Siitä huolimatta päätteli hän, että miehellä oli ollut avain, jolla hän oli avannut jonkun monista kadun varrella olevista ovista.
Miettien tätä omituista sattumaa ja omituista kohtausta kääntyi hän pihaan. Vilkaistessaan, vain tapansa mukaan, äitinsä huoneen himmeävaloisiin ikkunoihin, sattuivat hänen silmänsä juuri äsken näkyvistä hävinneeseen olentoon, joka seisoi nojautuneena pienen aution pihan rauta-aitaa vastaan, katsellen samoihin ikkunoihin ja nauraen itsekseen. Muutamat kulkukissat, joita aina laumoittain hiiviskeli täällä öisin ja jotka olivat säikähtäneet häntä, näkyivät pysähtyneen, kun hänkin pysähtyi, ja kyyröttivät nyt muurien harjoilla ja portinpylväillä ja muissa turvallisissa pakopaikoissa, katsellen häntä monessa suhteessa samanlaisin silmin kuin hänen omansa olivat. Mies oli pysähtynyt vain hetkeksi suodakseen itsellensä tämän huvin; hän astui heti edelleen, heitti kulkiessaan viitan liepeen olaltaan, nousi epätasaisiksi vajonneita portaita ylös ja kolkutti lujasti ovelle.
Clennamin hämmästys ei ollut niin valtava, ettei hän heti olisi voinut tehdä varmaa päätöstä. Hänkin astui portaita ylös ovelle. Hänen ystävänsä katsoi häneen rehennellen ja hyräili:
»Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Compagnon de la Majolaine!
Ken tuolta rientää iltamyöhään?
Aina iloinen!»
Sen jälkeen hän taas kolkutti.
»Olette kärsimätön, sir», huomautti Arthur.