Hovimestari, tämän suuren miehen kiusanhenki, ei hellittänyt vähääkään ankaruuttansa. Näillä päivällisillä, joilla Povi ei ollut läsnä, piti hän silmällä kaikkea samalla tavoin kuin poven ollessa läsnä, ja hänen silmänsä vaikuttivat mr Merdleen kuin basiliskin silmät. Hän oli kova aina eikä olisi milloinkaan sallinut yhdenkään lautasen tai viinipullon olla toisin kuin piti. Hän ei olisi sallinut ainoitakaan päivällispitoja, jotka eivät olisi täyttäneet kaikkia vaatimuksia. Hän kattoi pöydän oman arvonsa kunniaksi. Jos vieraat suvaitsivat nauttia mitä tarjottiin, oli kaikki hyvin, mutta se tarjottiin hänen oman arvonsa ylläpitämiseksi. Kun hän seisoi tarjoilupöydän ääressä, näytti hän kuuluttavan: »Olen ottanut tehtäväkseni valvoa tätä, mikä nyt on edessäni, ja mitään sen vähempiarvoista en hyväksy.» Jos hän kaipasi poissaolevaa povea, kaipasi hän sitä vain oman asemansa täydentäjänä, joka olojen pakosta oli tilapäisesti häneltä riistetty. Samoin kuin olisi kaivannut tärkeätä pöytäkoristetta tai hienoa viininjäähdyttäjää, joka oli lähetetty pankkiin.
Mr Merdle lähetteli kutsuja Barnacle-päivällisille. Loordi Decimuksen piti tulla sinne, mr Tite Barnaclen samoin ja myöskin hauskan nuoren Barnaclen; Barnaclein parlamenttikuoro, joka eduskunnan ollessa hajalla kierteli maaseudulla liverrellen päämiehensä ylistystä, olisi myöskin edustettuna. Juhlasta tulisi suurenmoinen tilaisuus. Mr Merdle aikoi ryhtyä asioihin Barnaclein kanssa. Hän oli pitänyt pieniä, hienotunteisia neuvotteluja ylhäisen Decimuksen kanssa — nuori hauskakäytöksinen Barnacle välittäjänä — ja mr Merdle oli päättänyt heittää suuren rehellisyytensä ja suurten rikkauksiensa painon Barnaclein vaakakuppiin. Häijyt kielet kuiskailivat juonista ja keinotteluista, kenties koska oli kieltämätöntä, että jos ihmiskunnan kuolematon vihollinen olisi ollut voitettavissa keinottelulla, Barnaclet silloin olisivat keinotelleet hänet käsiinsä — isänmaan hyväksi, isänmaan hyväksi.
Mrs Merdle oli kirjoittanut mahtavalle puolisollensa — kerettiläiseksi oli leimattava se, joka ei tunnustanut, että tämä pomo yksin oli samanarvoinen kuin kaikki brittiläiset kauppiaat Whittingtonin ajoilta saakka yhteensä, sotkettuina yhdeksi ainoaksi, yltä yleensä kolmen jalan paksuudelta kullatuksi möhkäleeksi — niin, hän oli kirjoittanut tälle mahtavalle puolisollensa useita kirjeitä Roomasta lyhyen ajan kuluessa ja niissä hellittämättä vakuuttanut, että nyt jos milloin oli aika huolehtia Edmund Sparklerin tulevaisuudesta. Mrs Merdle oli osoittanut, että Edmundin asia oli tähdellinen ja että äärettömiä etuja oli voitettavissa, jos hän nyt heti saisi asiansa hyvin järjestetyiksi. Mrs Merdlen teonsanat taipuivat tämän asian kohdalla vain yhdessä tapamuodossa, käskytavassa, jolla oli ainoastaan yksi aikamuoto, nykyaika. Ja hän määräsi niin painokkaasti nämä teonsanat mr Merdlen taivutettaviksi, että tämän hidas veri ja pitkät hihankäänteet joutuivat kiihdyksiin.
Tässä kiihtymyksen tilassa oli mr Merdle vältellen hiponut katseillaan hovimestarin kenkiä kohottamatta silmiään tämän hämmennyttävän olennon ajatusten kuvastimeen ja ilmoittanut aikovansa pitää erikoislaatuiset päivällispidot: ne eivät tulisi varsin suuret, mutta aivan erikoiset. Hovimestari puolestaan ilmoitti, ettei hänellä ollut mitään sitä vastaan; hän oli valmis järjestämään ja valvomaan niin kalliiden pitojen toimeenpanoa kuin vain oli mahdollista, ja nyt oli pitopäivä tullut.
Mr Merdle seisoi eräässä salissaan, selin takkavalkeaan ja odotteli ylhäisiä vieraitansa. Harvoin, jos milloinkaan, rohkeni hän lämmitellä selkäänsä oman takkavalkeansa edessä, paitsi ollessaan aivan yksin. Hovimestarin läsnäollessa ei sellainen voinut tulla kysymykseenkään. Jos tämä hänen painostava palvelijansa nyt olisi ilmestynyt huoneeseen, olisi hän tarttunut ranteisiinsa poliisimaisella tavallaan ja kävellyt edestakaisin takan eteisellä matolla tai hiiviskellyt kalustonsa komeiden esineiden ympärillä. Vekkulimaiset varjot, jotka näyttivät pujahtavan esiin piilostaan, kun valkea leimahti korkealle, ja taas pujahtavan takaisin piiloihinsa, kun se vaimeni, olivat aivan riittävinä todistajina hänen heittäytyessään näin vapaaksi. Olivatpa ne enemmänkin kuin riittäviä, jos hänen levottomat silmäyksensä niihin merkitsivät jotakin.
Mr Merdlen oikea käsi oli täynnä iltalehtiä, ja iltalehdet olivat täynnä mr Merdleä. Hänen ihmeellinen yritteliäisyytensä, hänen ihmeellinen rikkautensa, hänen ihmeellinen pankkinsa olivat tämäniltaisten lehtien lihoittavana ravintona. Ihmeellinen pankki, jonka etevin suunnittelija, perustaja ja johtaja hän oli, oli viimeinen monista Merdle-ihmeistä. Niin vaatimaton oli mr Merdle kuitenkin, huolimatta näistä loistavista teoistaan, että näytti asuvan talossaan vain ulossottotuomion alaisena miehenä eikä suinkaan kauppa-kolossina, joka seisoi takkamatollaan hajasäärin, pienten alusten purjehtiessa sisään päivällisille.
Katsokaa, kuinka alukset laskevat satamaan! Kohtelias nuori Barnacle tuli ensimmäisenä, mutta laki saavutti hänet portaissa. Laki, jolla kuten tavallisesti oli mukanaan lornettinsa ja pieni lautakuntakumarrus, oli ylenmäärin iloinen tavatessaan kohteliaan nuoren Barnaclen ja otaksui, että »kohta saamme istua täysi-istunnossa, kuten me lakimiehet sanomme, pitämässä erikoista neuvottelua».
»Todellako», ihmetteli vilkas nuori Barnacle, jonka nimi oli Ferdinand, »kuinka niin?»
»Kas vain», hymyili laki. »Jos ette te tiedä sitä, niin kuinka minä sitte voisin tietää? Te oleskelette temppelin pyhimmässä, minä kuulun ulkopuoliseen ihailevaan laumaan.»
Laki saattoi olla sekä hienotunteinen että kovakourainen, riippuen siitä, kenen kanssa kulloinkin oli tekemisissä. Ferdinand Barnaclen kanssa hän oli kuin hämähäkinverkkoa. Hän oli myös aina vaatimaton ja itsensäkieltävä omalla tavallaan. Hänen olemuksensa vaihteli suuresti, mutta yksi johtolanka näkyi kaikissa hänen kudosmalleissaan. Jokainen, jonka kanssa hän joutui tekemisiin, oli hänen silmissään lautakunnan jäsen, jonka mielipiteeseen hänen täytyi koettaa vaikuttaa mikäli mahdollista.