Sitten ilmestyivät Barnacle-kuoron edustajat ja senjälkeen mr Merdlen lääkäri. Laki, joka yhdellä silmännurkalla ja lornettinsa kulmalla tähyili jokaista sisääntulijaa, puhuipa hän kenen kanssa ja mistä asiasta hyvänsä, pyrki ovelin keinoin ja luontevan näköisesti juttusille jokaisen kanssa, kosketellen kunkin erikoisen lautakunnan jäsenen erikoista mieluisinta asiaa. Muutamien kuorolaisten kanssa naureskeli hän uniselle parlamentinjäsenelle, joka edellisenä iltana oli mennyt etuhuoneeseen ja äänestänyt väärin; toisten kanssa valitteli hän ajan uudistushaluista henkeä, jota ei edes voitu estää luonnottomalla tavalla harrastamasta yleisiä asioita, vieläpä valtion raha-asioita; lääkärin kanssa puhui hän pari sanaa yleisestä terveydentilasta, sitäpaitsi pyytäen häneltä pientä lausuntoa eräästä asiasta, joka koski muuatta lääkäriä, kiistämättä varsin oppinutta ja hienokäytöksistä miestä — näiden ominaisuuksien otaksui hän korkeimmassa kehityksessään kuitenkin kuuluvan eräille toisille lääkintätaidon harjoittajille (lautakuntakumarrus); toissapäivänä oli tuo ensinmainittu lääkäri esiintynyt todistajana oikeudessa ja silloin oli laki ristikuulustelussa päässyt selville siitä, että mies kuului uuden lääkintätavan kannattajiin, joka tapa lain mielestä — kuinka? — no niin, laki ajatteli näin; laki oli arvellut ja toivonut tohtorin sanovan niin. Rohkenematta väitellä lääkärien kanssa, tuntui hänestä kuitenkin, katsoen asiaa tavallisen järjen eikä ammatillisen ymmärtämisen kannalta, että tämä uusi järjestelmä oli — saattoiko hän näin etevän asianymmärtäjän kuullen sanoa sen? — huijausta! Ah! Tällaisen rohkaisun kannattamana uskalsi hän sanoa: huijausta, ja nyt oli laki saanut mielensä kevennetyksi.
Mr Tite Barnacle, jolla, samoin kuin tri Johnsonin kuuluisalla ystävällä, oli vain yksi ainoa ajatus päässänsä ja sekin väärä, oli ilmestynyt tällä välin. Tämä mainio herrasmies ja mr Merdle, jotka erilaisissa asennoissa ja märehtivän mietiskelevin ilmein istuivat keltaisella sohvalla takkavalkean valossa, eivät vaihtaneet halaistua sanaa keskenään; huomattava yhdennäköisyys vallitsi heidän ja vastakkaisella seinällä riippuvan Cuyp-maalauksen esittämien kahden lehmän välillä.
Mutta nyt saapui loordi Decimus. Hovimestari, joka tähän saakka oli rajoittunut vain tavallisen tehtävänsä yhteen puoleen, nimittäin: katselemaan vieraita (paremmin uhkamielisesti kuin suosiollisesti) heidän tullessaan sisään, poikkesi nyt siinä määrin tavastaan, että tuli yläkertaan ilmoittamaan hänen ylhäisyytensä saapuneen. Loordi Decimus oli ylen mahtava pääri, ja vaatimaton nuori alahuoneen jäsen, Barnaclein viimeksi pyydystämä otus, joka oli kutsuttu tänne viettämään peijaisiaan, sulki silmänsä, kun hänen ylhäisyytensä astui sisään.
Siitä huolimatta oli loordi Decimuksesta hauska tavata tätä alahuoneen jäsentä. Hänestä oli hauska tavata mr Merdleä, hauska tavata piispaa, hauska tavata lakia, hauska tavata mr Tite Barnaclea, hauska tavata kuoroa, hauska tavata Ferdinandia, yksityissihteeriänsä. Loordi Decimus, vaikka kuuluikin maailman mahtaviin, ei ollut rakastettava käytökseltään, ja Ferdinand oli suurella vaivalla saanut hänet niin pitkälle, että hän huomasi kaikki, jotka tapasi täällä, ja vakuutti olevansa iloinen tavatessaan heitä. Kun tämä vilkkauden ja alentuvaisuuden puuska oli ohi, liittyi hänen ylhäisyytensä Cuyp-taulua jäljittelevään ryhmään ja rupesi siihen kolmanneksi lehmäksi.
Laki, joka jo tunsi saaneensa koko lautakunnan valtoihinsa ja sopivaksi nyt käydä esimiehen kimppuun, liukui tämän luokse, lornetti kädessä. Hän otti puheeksi ja esitti esimiehen arvosteltavaksi ilman ja sääsuhteet, arvellen niiden olevan virallisen vaiteliaisuusvaatimuksen yläpuolella. Laki kertoi kuulleensa (kuten jokainen sanoo kuulleensa, vaikka keneltä ja mistä jää ainaiseksi salaisuudeksi), että sinä vuonna ei saataisi ensinkään sälehedelmiä. Loordi Decimus ei ollut kuullut mitään sellaista persikoistaan, mutta luuli, jos hänen väkensä oli oikeassa, ettei omenoita tulisi ollenkaan. Ei omenoita? Laki oli ylenmäärin hämmästynyt ja huolissaan. Todellisuudessa oli hänelle aivan yhdentekevää, vaikkei koko maan pinnalla olisi kypsynyt ainoatakaan omenaa, mutta hänen näennäinen harrastuksensa tähän omenakysymykseen oli suorastaan tuskallinen. »No, mutta mistä, loordi Decimus — me kiusalliset lakimiehet haluamme aina koota tietoja, ja ne ovat meille usein arvaamattoman hyödyllisiä — mistä, loordi Decimus, tämä johtuu?» Loordi Decimus ei voinut esittää mitään selitystä siihen. Tähän olisi jo toinen pysähtynyt, mutta laki ei hellittänyt, vaan tarrautui häneen yhtä eloisasti kuin ennen, kysyen: »Entä päärynät sitten?»
Kauan senjälkeen kun laki oli kohonnut oikeuskansleriksi, kertoi hän vielä tästä mestaritempustaan. Loordi Decimuksella oli muisto päärynäpuusta, joka aikoinaan oli kasvanut hänen äitinsä talon takana Etonissa ja jossa hänen elämänsä ainoa sukkeluus kukoisti vuoden ympäri. Se oli selvä ja kouraantuntuva sukkeluus, joka koski Etonin päärynöiden ja parlamentin päärien välistä erotusta, mutta loordi Decimus arveli, ettei kukaan kuulija voinut nauttia sutkauksen hienoimmasta tuoksusta, ellei perinpohjin ja tarkkaan tuntenut puheenalaista päärynäpuuta. Sentähden ei kertomuksella aluksi ollut aavistusta sellaisesta puusta, sitte se vähitellen huomasi sen talvella, esitteli sen vaihtelevina vuodenaikoina, kuvasi kuinka se silmuili, kukki, kantoi hedelmiä, kypsytti hedelmänsä; lyhyesti sanoen, loordi, ennenkuin kiipesi makuuhuoneen ikkunasta varastamaan hedelmiä, viljeli puuta niin ahkerasti ja yksityiskohtaisesti, että viivästyneet kuulijat hartaasti kiittivät taivasta siitä, että puu oli istutettu ja jalostettu ennen loordi Decimuksen aikoja. Lain omenaharrastus hukkui ihan siihen kireään jännitykseen, jolla hän seurasi päärynäin vaiheita siitä hetkestä lähtien, jolloin loordi Decimus juhlallisesti aloitti: »Päärynöistä puhuessanne muistan erään päärynäpuun», sisältörikkaaseen loppuponteen saakka: »Ja niin siirrymme elämän moninaisissa vaiheissa Etonin päärynöistä parlamentin pääreihin»; jutun yhä kestäessä täytyi lain kulkea hänen ylhäisyytensä kanssa portaita alas, vieläpä istuutua hänen viereensä pöytään saadakseen kuulla sen loppuun. Silloin tiesi laki voittaneensa esimiehenkin suosion ja saattoi syödä päivällisensä hyvällä ruokahalulla.
Nämä päivälliset olivat omiaan herättämään ruokahalua, vaikkei hänen olisi ollutkaan nälkä. Harvinaisimpia ruokalajeja, kallisarvoisesti valmistettuja ja kallisarvoisesti tarjoiltuja, herkullisimpia hedelmiä, valituimpia viinejä, ihmeellisimpiä kulta- ja hopea-, lasi- ja porsliinitaideteoksia, lukematon joukko maku-, haju- ja näköaistia hiveleviä esineitä oli koottu pitopöytään. Oi, mikä ihmeellinen mies tämä Merdle oli, kuinka suuri mies, kuinka etevä ja mestarillinen, kuinka, siunattu ja kadehdittava — sanalla sanoen, kuinka rikas mies!
Isäntä söi tavallisen vaivaisen kahdeksantoista pennyn määrän ainaiseen huonosti sulattavaan tapaansa ja puhui omasta puolestaan niin vähän kuin tällainen ihmeellinen mies ikinä voi. Onneksi kuului loordi Decimus yleviin henkiin, joille ei tarvitse puhua, koska heillä aina on kylliksi tehtävää mietiskellessään omaa suuruuttansa. Tämän kautta kävi nuorelle vaatimattomalle parlamentinjäsenelle mahdolliseksi pitää silmänsä auki kylliksi kauan, jotta näki syödä päivällisensä. Mutta kohta kun loordi Decimus puhui, ummisti hän ne taas.
Miellyttävä nuori Barnacle ja laki olivat seuran puhujina. Piispakin olisi ollut erittäin rakastettava, ellei hänen viattomuutensa olisi tehnyt haittaa. Hän jäi kovin pian keskustelussa jäljelle. Kun vain vihjattiin johonkin tekeillä olevaan, oli hän kuin Hölmölästä kotoisin. Maallisista asioista hän ei ymmärtänyt kerrassaan mitään; ne olivat hänen näköpiirinsä ulkopuolella.
Sen huomasi hyvin, kun laki sattumalta kertoi ilokseen kuulleensa, että »meillä kohta on onni saada myöskin ystävämme mr Sparklerin selvä ja terve ymmärrys — ei prameileva ja kehuskeleva, mutta läpeensä terve ja käytännöllinen ymmärrys hyvän asiamme puolelle ja palvelukseen».