Kun ei kukaan muu puhunut mitään, vastasi isäntä: »Hänellä on kaksi tytärtä, mylord.»
»Oh! Te tunnette hänet?» tiedusti loordi Decimus.
»Mrs Merdle tuntee. Mr Sparkler tuntee myös. Totta puhuen», sanoi mr Merdle, »luulen melkein, että mr Sparkler on ihastunut toiseen näistä nuorista neideistä. Hän on tunteellinen ja — otaksun — että valloitus —» Tässä mr Merdle vaikeni ja katseli pöytäliinaa, kuten hänen tapansa oli huomatessaan jonkun katsovan häneen tai kuuntelevan häntä.
Laki oli tavattoman iloinen siitä, että Merdlet ja tämä perhe jo olivat joutuneet kanssakäymisiin keskenään. Hän huomautti matalalla äänellä pöydän yli piispalle, että tässä oli eräänlainen rinnakkaisilmiö sille fysikaaliselle laille, jonka mukaan samanluontoiset esineet vetävät toisiaan puoleensa. Hänen mielestään tämä rikkauden kyky vetää rikkautta puoleensa oli hyvin, hyvin mielenkiintoinen ja merkillinen — se oli jonkinlaisessa epämääräisessä yhteydessä magneetin ja yleisen vetovoiman kanssa. Piispa, joka oli pudonnut takaisin maan päälle tämän puheenaineen joutuessa pohdittavaksi, myönsi niin olevan. Hän arveli olevan todella erittäin tärkeätä yhteiskunnalle, että henkilö, joka oli joutunut näin vaativaan asemaan, odottamatta saanut käsiinsä vallan hyvään ja pahaan yhteiskunnassa, näin sai sulautua tunnetumpaan, mahtavampaan tekijään, jonka vaikutus (»kuten ystävämme, jonka pöydässä nyt istumme») aina on ollut sopusoinnussa yhteiskunnan parhaiden harrastusten kanssa. Kahden kilpailevan liekin, suuremman ja pienemmän asemesta, joiden kummankin loiste, yksin loistaen, olisi synkkä ja häilyvä, olisi meillä näin yksi yhteensulautunut, pehmeäloisteinen valo, jonka lempeät säteet levittäisivät tasaista lämpöä ympäri maan. Piispa näytti mielestään esittäneen asian erittäin onnistuneesti, niin että hän viipyi siinä kauemminkin; ja laki (jottei menettäisi lautakuntansa jäsentä) oli istuvinaan hänen jalkojensa juuressa kuuntelevana oppilaana.
Päivällistä jälkiruokineen syötiin kolme tuntia, jonka tähden vaatimaton parlamentinjäsen ennätti nopeammin jäähtyä loordi Decimuksen varjossa kuin lämmetä ruuasta ja juomasta, ja hän tunsi itsensä kovin viluiseksi. Loordi Decimus loi, kuten korkea torni tasaisessa maisemassa, varjonsa pöytäliinan yli, himmensi valot kelpo kansanedustajalta, jähmetytti hänen ytimensä ja antoi hänelle masentavan tunnon laajoista välimatkoista. Kun hänen armonsa pyysi onnetonta vaeltajaa juomaan kanssansa, verhoutuivat tämän horjuvat askeleet synkimpään varjoon, ja kun hänen armonsa toivotti: »Terveydeksenne, sir!» oli kaikki hänen ympärillään autiota erämaata.
Viimein alkoi loordi Decimus, kahvikuppi kädessä, kuljeksia huoneessa katsellen tauluja ja aiheuttaen mielenkiintoisia arvailuja läsnäolijoiden mielissä, milloin hän mahdollisesti lopettaisi kuljeksimisensa ja sallisi pienempien lintujen lentää yläkertaan, mikä ei käynyt päinsä, ennenkuin hän oli kääntänyt jalot siipensä siihen suuntaan. Jonkun verran viivyteltyään ja suotta vain ojennettuaan lentimiänsä liiteli hän seurusteluhuoneisiin.
Ja täällä esiintyi vaikeus, joka aina on käsillä, kun kaksi henkilöä vartavasten saatetaan yhteen päivälliskutsuille, jotta he saisivat neuvotella. Jokainen (paitsi piispa, jolla ei ollut aavistusta mistään) tiesi vallan hyvin, että nämä päivälliset oli syöty ja juotu nimenomaan sitä varten, että loordi Decimus ja mr Merdle saisivat keskustella viisi minuuttia toistensa kanssa, Näin huolellisesti valmistettu tilaisuus oli nyt tullut, ja siitä hetkestä alkaen näytti siltä, ettei mikään inhimillinen oveluus voinut saada päähenkilöitä edes samaan huoneeseen. Mr Merdle ja hänen ylhäinen vieraansa pysyttelivät itsepintaisesti näköpiirin vastakkaisilla äärillä. Turhaan kohtelias Ferdinand vei loordi Decimuksen katsomaan mr Merdlen läheisyydessä olevia pronssihevosia. Silloin mr Merdle väisti ja asteli poispäin. Turhaan hän saattoi mr Merdlen kertomaan loordi Decimukselle harvinaisista dresdeniläisistä maljakoista. Silloin taas loordi Decimus väisti ja asteli poispäin, juuri kun Ferdinand oli saattanut toisen hänen luoksensa.
»Oletteko milloinkaan nähnyt tällaista?» kysyi Ferdinand lailta, epäonnistuttuaan parikymmentä kertaa.
»Usein», vastasi laki.
»Ellen minä lykkää toista sovittuun nurkkaan, johon te talutatte toisen, niin en ikinä pääse täältä irti», sanoi Ferdinand.