»Hyvä», vastasi laki, »minä pidän huolen Merdlestä, jos tahdotte, mutten mylordista».
Ferdinand nauroi, harmissaankin. »Hiisi vieköön molemmatkin!» sanoi hän katsoen kelloaan. »Minä tahdon päästä pois. Miksi lemmossa he eivät tapaa toisiaan? Kumpikin tietää, mitä he tahtovat ja aikovat. Katsokaa nyt heitä!»
He häämöittivät yhä näköpiirin vastakkaisilla äärillä, kumpikin luonnottomasti teeskennellen olevansa muistamattakaan toista, mikä ei olisi näyttänyt hullunkurisemman läpinäkyvältä, vaikka heidän aikeensa olisi ollut kirjoitettuna heidän selkäänsä. Piispa, joka juuri oli ollut kolmantena lain ja Ferdinandin seurassa, mutta jonka viattomuus oli estänyt häntä pysymästä mukana keskustelussa ja ikäänkuin voidellut hänet oliiviöljyllä, näkyi nyt lähestyvän loordi Decimusta ja alkavan puhella hänen kanssansa.
»Minun kai täytyy saada Merdlen lääkäri pyydystämään ja pidättämään hänet», tuumi Ferdinand, »ja sitte houkuttelen mahtavan sukulaiseni neuvotteluun, jos voin — ja jos en voi, niin laahaan hänet siihen».
»Jos kunnioitatte minua pyytämällä vähäistä apuani», sanoi laki hymyillen veitikkamaisinta hymyään, »niin antaudun suurimmalla ilolla käytettäväksenne. En luule, että kukaan yksin pystyy tähän. Mutta jos tahdotte karsinoida mylordin tuonne etäisimpään seurusteluhuoneeseen, jossa hän nyt näkyy olevan innokkaassa keskustelussa, niin minä otan tehtäväkseni tuoda rakkaan Merdlemme sinne ja tehdä karkaamisen hänelle mahdottomaksi.»
»Sovittu!» sanoi Ferdinand. »Sovittu!» sanoi laki.
Laki oli merkillinen nähdä ja varsin tosissaan, kun hän, Leveästi keinutellen lornettiansa nauhasta ja keveästi kumarrellen kaikkeuden täyttävälle lautakunnalle, mahdollisimman satunnaisesti löysi itsensä mr Merdlen rinnalta ja käytti tilaisuutta puhuaksensa eräästä asiasta, jonka suhteen hän erikoisesti tahtoi pyytää tämän käytännöllisen älyn johdatusta. (Tässä pisti hän kätensä mr Merdlen kainaloon ja kuljetti häntä hiljalleen eteenpäin.) Muuan pankkiiri, joka saattoi olla nimeltään vaikkapa A.B., maksoi suurehkon summan, sanokaamme viisikymmentä tuhatta puntaa, eräälle asiakkaalleen, jota voimme nimittää P.Z:ksi. (Tässä he lähestyivät loordi Decimusta, jolloin laki tarttui lujemmin mr Merdleen.) Tämän, sanokaamme leskirouva P.Z:lle näin annetun lainan vakuudeksi sai A.B. käsiinsä P.Z:n omistaman rälssitilan, nimi olkoon Blinkiter Doddles, omistuskirjat. P.Z:n pojalla, esimerkiksi X.Y:llä, joka jo oli täysi-ikäinen, oli rajoitettu oikeus kaataa metsää Blinkiter Doddlesissa — mutta tämähän oli varsin sopimatonta! Se ei mitenkään käynyt päinsä, että hän loordi Decimuksen läsnäollessa pidätti isäntää kuivien lakikysymystensä pohdinnalla! Toisen kerran! Laki oikein häpesi eikä enää virkkaisi sanaakaan. Saisiko hän kunnian puhua muutaman sanan piispan kanssa? (Hän oli tällöin istuttanut mr Merdlen sohvaan loordi Decimuksen rinnalle, ja nyt tai ei milloinkaan sen piti tapahtua.)
Muu seura, paitsi tietysti piispaa, jolla ei ollut kaukaisinta aavistusta siitä, että jotakin oli tekeillä, oli hyvin kiihoittunut ja huvitettu ja kokoontui ryhmään viereisen huoneen takan ympärille, ollen muka huolettomasti juttelevinaan lukemattomista kirjavista pikkuasioista, silmien ja ajatusten salaa retkeillessä eristetyn parin luokse. Kuoro oli erikoisen hermostunut: kenties sitä vaivasi kamala aavistus, että silti oli hyvä pala livahtamaisillaan sivu suun. Piispa yksin puhui tasaisesti ja tyynesti. Hän keskusteli kuuluisan lääkärin kanssa siitä kurkun herpaantumisesta, joka hyvin usein vaivasi nuoria pappismiehiä, ja keinoista, millä tämän, kirkon keskuudessa kovin yleisen taudin leviäminen voitaisiin ehkäistä. Lääkäri oli sitä mieltä, että paras keino sen ehkäisemiseksi olisi se, että nuoret miehet pitäisivät yleisenä sääntönä oppia puhumaan, ennenkuin antautuivat puhujan ammattiin. Piispa kysyi epäröiden, oliko hän todella sitä mieltä. Ja lääkäri vastasi epäröimättä, että hän oli sitä mieltä.
Ferdinand yksin koko seurasta retkeili ryhmän ulkopuolella; hän pysytteli sen ja molempien sohvalla istujain keskivälillä, ikäänkuin suuri loordi toimittaisi jonkinlaista leikkausta, mr Merdle potilaana tai päinvastoin, ja hänen apuansa haavurina saatettaisiin tarvita minä hetkenä tahansa. Ja todellakin, neljännestunnin kuluttua loordi Decimus kutsui: »Ferdinand!» ja tämä meni ottamaan osaa neuvotteluun, jota kesti vielä viitisen minuuttia. Tämän jälkeen kuului puoliksi tukahdutettu läähätys kuoron puolelta, sillä loordi Decimus nousi sanomaan hyvästi. Ferdinandin taas muistutettua häntä olemaan suosiollinen pudisti hänen armonsa loistavasti kättä kaikkien seurassa olevien kanssa, sanoipa vielä laille: »Ettehän vain kyllästynyt äskeiseen juttuuni?», johon laki vastasi: »Päärynöihin vai pääreihin, mylord?» nokkelasti osoittaen täydellisesti ymmärtäneensä sukkeluuden ja hienosti vihjaten muistavansa sen koko elämänikänsä.
Kaikki mr Tite Barnacleen napitettu juhlallinen tärkeys lähti tämän jälkeen, ja sitte Ferdinand, joka meni oopperaan. Muutamat vieraista viipyivät vielä hetken, kihlaten kullattuja liköörilaseja kirjailtujen pöytien kanssa tahmeilla renkailla; he odottivat kiihkeästi, että mr Merdle sanoisi jotakin. Mutta mr Merdle kuljeksi, kuten tavallisesti, tylsänä ja hajamielisenä seurusteluhuoneissaan eikä virkkanut sanaakaan.