»Oletteko te?» kysyi Pikku Dorrit miettivästi.
»Olenko minä? Olen hyvin iloinen siitä.»
»Siis tiedän, että minunkin pitäisi olla.»
»Ettekö ole sitten?»
»Minusta tuntuu kovalta», sanoi Pikku Dorrit, »että häneltä on mennyt näin monta vuotta hukkaan ja että hän on kärsinyt näin paljon ja lopulta kuitenkin maksaa kaikki velkansa. Minusta tuntuu kovalta, että hänen on pakko maksaa sekä elämällään että rahoillaan.»
»Rakas lapseni —» aloitti Clennam.
»Kyllä, tiedän olevani väärässä», sanoi Amy ujosti; »älkää silti ajatelko pahaa minusta; tämä on juurtunut minuun täällä».
Tämän verran oli vankila, joka saattoi turmella kaiken sen yhteyteen tulleen, päässyt vaikuttamaan Pikku Dorritiin. Tämä käsitteiden sekaannus, joka oli syntynyt säälistä vankiraukkaa, hänen isäänsä, kohtaan, oli ainoa vankilanilmasta tarttunut tahra, minkä Clennam milloinkaan havaitsi hänessä. Näin hän ajatteli eikä virkkanut mitään. Pikku Dorritin puhtaus ja hyvyys esiintyivät hänelle tämän kautta kirkkaimmassa loistossaan. Pieni tahra oli vain tehostanut niiden kauneutta.
Pikku Dorrit oli väsynyt omista mielenliikutuksistaan ja tuli uneliaaksi huoneen hiljaisuudessa, niin että käsi vähitellen uupui ja herkesi leyhyttelemästä ja pää vaipui pielukselle isän pään viereen. Clennam nousi hiljaa, avasi ja sulki oven äänettömästi, jätti vankilan ja vei sen rauhan mukanaan meluisille kaduille.