Marshalsen jää orvoksi

Ja nyt tuli päivä, jolloin mr Dorrit ja hänen perheensä jätti vankilan ainaiseksi ja jonka jälkeen sen kuluneiksi tallatut pihakivet eivät enää tunteneet heitä.

Väliaika oli ollut lyhyt, mutta mr Dorrit oli kovin valittanut sen pituutta ja moittinut mr Ruggia viivytyksestä. Hän oli kohdellut tätä kopeasti, uhaten käyttää jotakin toista lakimiestä. Mr Rugg älköön ruvetko röyhkeäksi, vaikka tapasikin hänet tällaisessa paikassa, vaan tehköön hän vain velvollisuutensa ja tehköön sen nopeasti. Hän sanoi mr Ruggille kyllä tietävänsä, millaista väkeä laki- ja asiamiehet olivat, eikä suostunut petkutettavaksi. Kun tämä herrasmies nöyrästi vakuutti panevansa kaikkein parastaan, vastasi miss Fanny kopeasti hänelle, pyytäen saada tietää, saattoiko hän tehdä vähempää, koska hänelle moneen kertaan oli ilmoitettu, ettei rahakysymys ollut mitenkään esteenä, ja ilmaisi pelkäävänsä, että hän unohti ketä puhutteli.

Vankilanjohtajaa, joka oli ollut virassaan monta vuotta ja jonka kanssa ei milloinkaan ennen ollut sattunut minkäänlaisia rettelöitä, kohteli mr Dorrit ankarasti. Tämä virkamies, joka itse henkilökohtaisesti tuli onnittelemaan häntä, tarjosi omasta huoneistostaan kaksi huonetta mr Dorritin vapaasti käytettäviksi lähtöpäivään saakka. Mr Dorrit kiitti häntä ja sanoi miettivänsä asiaa; mutta vankilanjohtaja oli tuskin lähtenyt, kun hän istui kirjoittamaan tälle äreää kirjettä, jossa huomautti, ettei hän ennen milloinkaan missään tilaisuudessa ollut saanut kunniaa vastaanottaa vankilanjohtajan onnentoivotuksia (mikä oli kylläkin totta, koska totisesti ei ollut sattunut mitään erikoista syytä onnentoivotuksiin), ja pyysi omasta ja perheensä puolesta kieltäytyä vankilanjohtajan tarjouksesta sekä liitti kiitoksensa siitä, kuten se epäitsekkäisyydessään ja täysin vapaana kaikista maallisista laskelmista ansaitsi.

Vaikka hänen veljensä osoitti vain hämärästi välähtelevää mielenkiintoa heidän uusia olosuhteitaan kohtaan, niin että oli hyvin epätietoista ymmärsikö hän ensinkään, mitä oli tapahtunut, antoi mr Dorrit räätälien, hatuntekijäin, suutarien, jotka hän oli tilannut itseään varten, ottaa hänestäkin mitat uusiksi vaatteiksi ja määräsi, että hänen vanhat vaatteensa oli vietävä pois ja poltettava. Miss Fanny ja mr Tip eivät tarvinneet mitään ohjausta esiintyäkseen komeina ja muodikkaina, ja kaikki kolme yhdessä viettivät odotusajan lähiseudun parhaassa hotellissa — vaikka paras totisesti oli varsin kehno, kuten miss Fanny sanoi. Heidän asuessaan täällä vuokrasi mr Tip keveät vaunut, hevosen ja ratsupalvelijan, varsin hienoja kaikki, joiden tavallisesti huomattiin pari kolme tuntia kerrallaan kunnioittavan läsnäolollaan Borough High Streetiä Marshalsean pihan ulkopuolella. Niinikään nähtiin siellä usein pienemmät vuokratut vaunut, ja niissä ajeleva miss Fanny ällistytti vankilanjohtajan tyttäriä saavuttamattomilla hatuillaan.

Tänä lyhyenä aikana suoritettiin monenmoisia liikeasioita. Muiden muassa saivat herrat Peddle ja Pool, Monument Yardin asianajajat, tehtäväkseen asiakkaaltaan Edward Dorritilta lähettää kirjeen mr Arthur Clennamille ynnä siinä kaksikymmentäneljä puntaa, yhdeksän shillingiä ja kahdeksan pennyä; se summa vastasi pääomaa ja viiden prosentin korkoja siitä lainasta, jonka heidän asiakkaansa oli velkaa mr Clennamille. Lähettäessään tämän kirjeen ja rahamäärän saivat he lisäksi käskyn muistuttaa mr Clennamille, että nyt maksettua lainaa (lähetettyyn summaan sisältyi myös portinvartijalle annetut juomarahat) ei ollut pyydetty häneltä ja ettei sitä olisi otettu vastaan, jos se olisi tarjottu suoraan hänen nimessään. Pyytäen leimattua kuittia he pysyivät hänen kuuliaisina palvelijoinaan. Paljon muun ohella Marshalsean monivuotisella isällä oli pian orvoiksi jäävien lastensakin kanssa liikeasioita suoritettavana, lapset kun anoivat häneltä pieniä rahasummia. Näihin anomuksiin suhtautui hän erittäin anteliaasti ja varsin monin muodollisuuksin, kirjoittaen aina ensin ja ilmoittaen milloin anoja sai tulla hänen puheilleen hänen huoneeseensa, jossa hän sitten otti hänet vastaan suuren asiapaperimäärän keskellä ja antoi ojentaessaan lahjan (sillä hän huomautti joka kerta: »tämä on lahja eikä laina») joukon hyviä neuvoja, joiden pääsisältönä oli, että hän toivoi poislähtevää Marshalsean isää kauan muistettavan esimerkkinä siitä, että ihminen täälläkin voi säilyttää itsetuntonsa ja ihmisten kunnioituksen.

Velkavangit eivät olleet kateellisia. Paitsi että heillä oli henkilökohtainen ja peritty kunnioitus näin monta vuotta vankilassa ollutta kohtaan, tämä tapaus oli heille hyödyksi ja tuotti Marshalsealle mainetta sanomalehdissä. Kenties moni ajatteli niinkin, ehkä itse sitä tietämättään, että tämä olisi onnen arpajaisissa voinut sattua hänelle itselleenkin tai että jotakin samanlaista vielä saattoi tapahtua hänelle jonakin päivänä. He suhtautuivat tapahtumaan varsin hyväntahtoisesti. Muutamat olivat alakuloisia ajatellessaan jäävänsä sinne jälkeen ja köyhyyteen, mutta nämäkään eivät kadehtineet perheeltä sen loistavaa kohtalonkäännettä. Hienossa maailmassa olisi kateus kenties ollut paljoa suurempi. On luultavaa, että kohtalaisen varakkaat piirit olisivat olleet vähemmin taipuvaisia suurpiirteisyyteen ja jalomielisyyteen kuin velkavangit, jotka elivät kädestä kärsään — panttilainaajan kädestä päivälliseen.

He kirjoittivat adressin ja toivat sen hänelle sievästi kehystettynä ja lasilla varustettuna (vaikkei sitä myöhemmin näkynyt perheen asunnossa missään eikä säilytetty perheen paperien joukossa), ja hän antoi siihen armollisen vastauksen. Tässä asiakirjassa vakuutti hän kuninkaalliseen tapaan ottavansa vastaan heidän kiintymyksensä osoituksen luottaen täydellisesti sen vilpittömyyteen ja kehoitti heitä taas yleensä seuraamaan hänen esimerkkiään — jota kehoitusta he epäilemättä olivat varsin valmiit noudattamaan, ainakin mikäli tuli kysymykseen suuren omaisuuden periminen. Hän käytti samalla tilaisuutta kutsuakseen heidät suureen juhlaan, joka vietettäisiin kaikkien vankien kanssa Marshalsean pihalla ja jossa hänellä olisi kunnia juoda malja kaikkien niiden terveydeksi ja onneksi, jotka hän jätti tänne jälkeensä.

Hän ei itse henkilökohtaisesti syönyt mukana juhla-aterialla (se tarjottiin kello kaksi päivällä ja hänen oma päivällisensä tuotiin hotellista kello kuusi), mutta hänen poikansa suvaitsi olla isäntänä pääpöydässä ja käyttäytyi hyvin vapaasti ja kohteliaasti. Mr Dorrit itse kulki seuran keskuudessa jutellen yksityisten kanssa ja katsoi, että liha oli sellaista kuin hän oli määrännyt ja että kaikille tarjottiin joka lajia. Hän käyttäytyi kaikessa kuin entisajan läänitysherra, joka on harvinaisen hyvällä tuulella. Aterian jälkeen joi hän vieraiden maljan vanhassa madeirassa ja sanoi toivovansa, että heillä oli ollut hauskaa, ja vielä enemmän, että heillä pitkin iltaa olisi hauskaa ja rattoisaa; hän toivotti heille kaikkea hyvää ja lausui heidät tervetulleiksi. Kun vieraat suosionosoituksin joivat hänen maljansa, oli hänessä sittekin niin vähän lääninherraa, että hän yrittäessään vastata siihen ja kiittää joutuikin liikutuksensa valtaan, aivan kuten tavallinen alamainen, jolla on sydän rinnassaan, ja itki heidän kaikkien nähtensä. Tämän suuren menestyksen jälkeen, jota hän piti epäonnistumisena, joi hän mr Chiveryn ja hänen virkaveljiensä maljan; näille hän sitä ennen oli lahjoittanut kymmenen puntaa mieheen, ja he olivat kaikki läsnä. Mr Chivery vastasi maljaan sanoen: »Mitä olette ottaneet pitääksenne telkien takana, pitäkää, mutta muistakaa aina, käyttääkseni vangitun afrikalaisen sanoja, olevanne miehiä ja veljiä.» Kun maljojen sarja oli loppunut, pelasi mr Dorrit hyväntahtoisesti keilapelin hänen jälkeensä vanhimman velkavangin kanssa ja jätti sitte alamaisensa huvittelemaan parhaansa mukaan.

Mutta kaikki tämä tapahtui ennen viimeistä päivää. Ja nyt tuli päivä, jolloin mr Dorrit ja hänen perheensä jätti vankilan ainaiseksi ja jonka jälkeen sen kuluneiksi tallatut pihakivet eivät enää tunteneet heitä.