Kello kaksitoista oli määrätty heidän lähtöhetkekseen. Kun se lähestyi, ei ainoatakaan velkavankia ollut sisällä huoneissa eikä ainoatakaan portinvartijaa poissa. Viimemainitut herrat esiintyivät pyhävaatteissaan, ja suurin osa velkavangeista oli siistiytynyt mikäli vain keinot ja varat sallivat. Pari kolme lippuakin oli pantu liehumaan, ja lapset olivat koristautuneet nauhoilla ja ruusukkeilla. Mr Dorrit itse säilytti tänä vaativana hetkenä vakavan mutta armollisen arvokkaan ryhtinsä. Hänen huomionsa oli suureksi osaksi kiintynyt veljeen, jonka käyttäytymisestä tänä suurena hetkenä hän oli levoton.
»Rakas Frederick», sanoi hän, »jos annat minulle käsivartesi, niin astumme yhdessä ystäviemme ohitse. Minusta on sopivaa, että menemme ulos näin käsikoukussa, rakas Frederick.»
»Häh!» vastasi Frederick. »Niin, niin, niin, niin!»
»Ja jos, rakas Frederick — jos voisit, ylenmäärin rasittamatta itseäsi (suo anteeksi, rakas Frederick), jos voisit muuttaa käytöksesi hiukan sirommaksi —»
»William, William», vastasi toinen pudistaen päätänsä, »sellainen kuuluu sinulle. Minä en osaa. Kaikki unohtunut, unohtunut!»
»Mutta rakas ystäväni», sanoi William, »juuri sentähden, ellei muuten, täytyy sinun nyt koettaa kaikin voimin reipastua. Koeta ruveta muistelemaan, mitä olet unohtanut, rakas Frederick. Asemasi —»
»Mitäh?»
»Asemasi, rakas Frederick.»
»Minun?» Hän katseli ensin omaa olemustaan ja sitte veljeänsä ja huudahti sitten, syvään hengähtäen: »Hm, niin todellakin! Niin, niin, niin.»
»Asemasi, rakas Frederick, on nyt varsin hieno. Asemasi minun veljenäni on nyt varsin hieno. Ja minä tiedän, että sinä tunnollisen luontosi mukaan koetat olla sen arvoinen, rakas Frederick, ja koetat tuottaa sille kunniaa. Ettet häpäise sitä, vaan tuotat sille kunniaa.»