»William», vastasi veli hiljaa ja huoahtaen, »teen kaikki mitä tahdot, veljeni, kaikki mihin vain kykenen. Mutta pyydän sinua muistamaan, kuinka vähäinen minun kykyni on. Mitä tahdot minulta tänä päivänä, veljeni? Sano, mitä se on, sano vain, mitä se on.»
»Rakkahin Frederick, ei mitään. En tahdo tuottaa huolta ja vaivaa noin hyvälle sydämelle kuin sinun on.»
»Tuota vain», pyysi toinen. »Se ei katso vaivaksi tehdä jotakin sinun mieliksesi.»
William pyyhkäisi silmiänsä ja jupisi itsekseen juhlallisen tyytyväisenä: »Siunattu sinun kiintymyksesi, rakas poloinen ystäväni!» Sitte sanoi hän ääneen: »No, rakas Frederick, jos tahdot, kun nyt menemme ulos, osoittaa olevasi selvillä hetken tärkeydestä — ajattelevasi sitä —»
»Mitä neuvot minua ajattelemaan siitä?» kysyi hänen alistuvainen veljensä.
»Oh, rakas Frederick, kuinka voisin vastata siihen? Voin vain sanoa mitä itse ajattelen, jättäessäni nämä kunnon ihmiset.»
»Juuri niin!» huudahti veli. »Se auttaa minua.»
»Huomaan ajattelevani, sekavin tuntein, joiden joukossa lempeä sääli on vallitsevana: 'Kuinka he tulevat toimeen ilman minua!'»
»Totta!» huudahti Frederick. »Niin, niin, niin, niin. Sitä minäkin nyt lähtiessämme koetan ajatella. Kuinka he tulevat toimeen ilman veljeäni! Poloiset! Kuinka he tulevat toimeen ilman häntä!»
Kello oli juuri lyönyt kaksitoista ja vaunut odottivat ulkopihassa, kun veljekset tulivat portaita alas käsi toisen kainalossa. Edward Dorrit, esquire (entinen Tip), ja hänen sisarensa Fanny seurasivat perässä, niinikään käsikoukussa; mr Plornish ja Maggy, joille oli uskottu perheen niiden tavaroiden muutto, jotka katsottiin kannattavan ottaa mukaan, tulivat viimeisinä, kantaen kääröjä ja myttyjä sälytettäviksi kuormarattaille.