»Henet? Mike henet?» kysyi mrs Plornish.
»Pahan miehen. Maailman pahimman miehen. Olin toivonut, etten milloinkaan enää näkisi häntä.»
»Kuinka tietä, ette hen on paha?» kysyi mrs Plornish.
»Älkää siitä huoliko, padrona. Tiedän sen liiankin hyvin.»
»Nekiko hen teite?» kysyi mrs Plornish.
»Ei. Toivoakseni. En luule, että hän näki.»
»Hän sanoo», tulkitsi mrs Plornish lempeän alentuvasti isälleen ja Pancksille, »tavanneensa pahan miehen, mutta toivovansa, ettei paha mies nähnyt häntä. — Miksi», kysyi mrs Plornish, ottaen italiankielen taas käytäntöön, »te ei tahto, ette paha mies näke?»
»Padrona hyvä», vastasi pieni ulkomaalainen, jota mrs Plornish niin hienotunteisesti suojeli, »pyydän, älkää kysykö. Sanon vielä, älkää huoliko siitä. Pelkään sitä miestä. En tahdo nähdä häntä, en tahdo, että hän tuntee minut — ei milloinkaan enää. Vielä kerta, pyydän hartaimmin, älkäämme puhuko siitä.»
Tämä puheenaine oli niin vastenmielinen hänelle ja tukahdutti niin hänen tavallisen vilkkautensa, että mrs Plornish ei enää ahdistellut häntä, varsinkin kun tee jo jonkun oli seissyt hautumassa hellan reunalla. Mutta hän oli kuitenkin hyvin hämmästynyt ja utelias, vaikkei kysellytkään mitään, samoin kuin mr Pancks, jonka ilmeikäs hengitys oli työskennellyt raskaasti siitä saakka, kun pieni mies oli tullut huoneeseen, aivan kuin veturin höyrykone kuljettaessaan raskasta kuormaa jyrkässä ylämäessä. Maggy, joka nyt oli paremmin puettu kuin ennen, vaikka hänen myssyllänsä yhä uskollisesti oli sama hirviömäinen muoto, oli alusta pitäen pysytellyt syrjässä suu ja silmät selkoselällään; tämä tuijotus ja ammotus eivät suinkaan vähentyneet siitä, että puheenaine näin kesken kaiken katkaistiin. Mutta ei kuitenkaan puhuttu siitä, vaikka asiaa joka puolella tunnuttiin ajateltavan; poikkeuksena eivät suinkaan olleet nuoret Plornishit, jotka ottivat osaa illallisateriaan siinä mielentilassa kuin olisi ollut melkein turhaa syödä voileipää, kun kuitenkin tuskallinen mahdollisuus oli käsillä, että maailman häijyin mies ennen pitkää ilmestyisi ja soisi heidät suuhunsa. Mr Baptist alkoi vähitellen vilkastua, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan oven takaa, ikkunan pielestä, joka ei kuitenkaan ollut hänen tavallinen paikkansa. Joka kerta, kun kello soi, säpsähti hän ja kurkisti varovasti ikkunasta, pienen ikkunaverhon kulma kädessään ja lopulla peittäen kasvonsa; nähtävästi hän ei ollut ensinkään varma siitä, että hänen pelkäämänsä mies ei ollut verikoiran tarkalla vainulla päässyt hänen jäljillensä, huolimatta hänen kierroksistaan ja mutkistaan.
Parin kolmen ostajan sekä mr Plornishin tulo askarruttivat häntä tällä tavalla tarpeeksi, jotta huoneessa olijoiden huomio koko ajan pysyi kiintyneenä häneen. Tee oli juotu ja lapset vuoteessa, ja mrs Plornish oli juuri velvollisuudenmukaisesti ehdottamaisillaan, että hänen isänsä laulaisi heille Chloesta, kun kello soi ja mr Clennam astui sisään.