»Se on mahdotonta, sir», vastasi Pancks. »Olen ottanut selvän siitä. Nimi kaikkialla mukana — rajattomat apulähteet — suunnaton pääoma — etevä asema — ylhäisiä tuttavuuksia — vaikutusvaltaa hallituksessa. Se on mahdotonta!»
Tämän lopullisen esityksen jälkeen rauhoittui Pancks vähitellen; hän salli hiustensa painua niin sileiksi kuin ne yleensä äärimmäisin suostutteluin saattoivat painua, otti piipun hiilihankojen ja -pihtien joukosta, täytti sen uudelleen ja poltteli. He eivät enää puhuneet paljoakaan, mutta pitivät seuraa toisillensa, äänettöminä jatkaen ajatuksissaan äskeisten aiheiden pohtimista, eivätkä eronneet ennen puolta yötä. Hyvästi heittäessään ja puristettuaan Clennamin kättä, kiersi mr Pancks hänet yltympäri ennenkuin höyrysi ulos ovesta. Tämän tempun käsitti Arthur merkitsevän vakuutusta, että hän ehdottomasti saattoi luottaa Pancksiin, jos hän joskus sattuisi tarvitsemaan apua, olipa sitten kysymyksessä joku sinä iltana mainituista asioista tai joku muu häntä mahdollisesti kohtaava vaikeus.
Lomahetkinään seuraavana päivänä, vieläpä huomionsa ollessa kiintyneenä muihin asioihinkin, mietiskeli Clennam mr Pancksin pääomasijoituksia ja sitä, että hän oli »ottanut selvän asioista». Hän ajatteli, että mr Pancks tässä asiassa oli herkkäuskoinen ja toivehikas, jota hän tavallisesti ei muuten ollut. Hän ajatteli suurta kansallista virastoa ja kuinka hauskaa olisi nähdä Doyce paremmassa asemassa. Hän ajatteli synkän uhkaavaa paikkaa, joka eli kodin nimisenä hänen muistissaan, ja kokoontuvia varjoja, jotka tekivät sen entistä synkemmän uhkaavaksi. Hän huomasi uudelleen, että mihin ikinä hän tuli, hän kaikkialla näki, kuuli ja kosketti kuuluisaa Merdle-nimeä, havaitsipa hän, että hänen oli vaikea istua pari tuntia oman pulpettinsakin ääressä jonkun aistimensa joutumatta jollakin tavoin kosketuksiin tämän nimen kanssa. Hänestä alkoi tuntua oudolta, että se esiintyi kaikkialla ja ettei kukaan muu kuin hän suhtautunut siihen epäluuloisesti. Mutta päästyään tähän hän alkoi huomata, ettei hänkään enää katsellut sitä epäluuloisin silmin; hän oli vain sattumalta pysytellyt erillään siitä. Kun tämänlaatuinen tauti on tartuntakypsä, merkitsevät tällaiset oireet potilaassa, että hän on siihen sairastunut.
VIIDESKYMMENES LUKU
Neuvotteluja
Kun brittiläiset keltaisen Tiberin rannoilla saivat tietää, että heidän älykäs kansalaisensa mr Sparkler oli nimitetty heidän verukevirastonsa jäseneksi, eivät he piitanneet siitä enempää kuin mistä hyvänsä muusta englantilaisissa lehdissä lukemastaan onnettomuudesta tai rikoksesta. Toiset nauroivat, toiset arvelivat täysin riittäväksi puolustukseksi, että virka todellisuudessa oli pelkkä nimivirka ja että siihen kelpasi kuka pöllöpää hyvänsä, joka vain osasi kirjoittaa nimensä; toiset juhlallisemmat valtiolliset oraakkelit tunnustivat Decimuksen menetelleen viisaasti, vahvistaessaan asemaansa, ja arvelivat, että kaikkien Decimuksen annettavissa olevien virkojen ainoana perustuslaillisena päämääränä oli vahvistaa hänen asemaansa. Oli siellä muutamia harvoja sapekkaita brittiläisiä, jotka eivät tunnustaneet näitä uskonkappaleita, mutta heidän vastalauseensa oli pelkästään teoreettinen. Käytännössä he eivät panneet kortta kokoon tässä asiassa, arvellen sen kuuluvan joillekin muille brittiläisille, joiden nimet ja olinpaikat olivat tuntemattomat. Samaten kotimaassa suuri joukko brittiläisiä puolsi innokkaasti neljänkolmatta peräkkäisen tunnin aikana sitä mielipidettä, että noiden näkymättömien ja tuntemattomien brittiläisten »pitäisi nostaa kysymys asiasta» ja että jos he tyynesti alistuivat siihen, eivät he olleet parempaa kohtelua ansainneet. Mutta mihin luokkaan nämä välinpitämättömät brittiläiset kuuluivat, missä ja miksi nämä onnettomat olennot piileksivät, miksi he aina ja joka tilaisuudessa laiminlöivät omien etujensa valvomisen, kun niin monet muut brittiläiset eivät voineet käsittää ja selittää sellaista leväperäisyyttä, sitä ei tiennyt kukaan. Näihin kysymyksiin ei löytynyt vastausta keltaisen Tiberin eikä mustan Thamesinkaan rannoilta.
Vastaanottaessaan onnitteluja tämän tapahtuman johdosta levitteli mrs Merdle uutista siron välinpitämättömänä, tällä tavoin saattaen sen edulliseen valoon, samoin kuin kehys kohottaa jalokiven kauneutta. Niin, sanoi hän, Edmund oli ottanut vastaan viran. Mr Merdle tahtoi, että hän ottaisi sen, ja hän suostui. Hän toivoi, että Edmund viihtyisi siinä, muttei todellakaan tiennyt sitä varmasti. Hänen täytyisi sen takia oleskella paljon kaupungissa ja hän viihtyi paremmin maalla. Se ei kuitenkaan ollut mikään epämiellyttävä asema — ja se oli joka tapauksessa asema. Ei käynyt kieltäminen, että se oli kohteliaisuus mr Merdleä kohtaan eikä ollut hullumpi asia Edmundillekaan, jos hän vain viihtyi siinä. Sekin oli hyvä, että hänellä oli jotakin tekemistä ja että hän ansaitsi jotakin tehdessään sitä. Toinen asia oli sitte, kumpi häntä miellyttäisi enemmän, tämä toimi vai armeija.
Näin puhui povi, joka oli erikoisen taitava tekemään asian pieneksi ja menetelmällään kohottamaan sen arvoa. Tällä välin Henry Gowan, jonka Decimus oli hylännyt, kulki kaikissa tuttavissaan Kansanportin ja Albanon välillä vannoen melkein (muttei aivan) kyyneleet silmissä, että Sparkler oli hyväntahtoisin, vaatimattomin ja herttaisin aasi, mikä milloinkaan on pureksinut heinää julkisen elämän laitumella, ja että hän (Gowan) iloitsi hänen (tämän rakkaan aasin) nimityksestä niin vilpittömästi, että vain yksi asia olisi voinut ilahuttaa häntä enemmän, nimittäin se, että hän itse olisi saanut tuon viran. Hän vakuutti, että toimi oli ihan omiaan Sparklerille. Siinä ei ollut mitään tekemistä, ja Sparkler suorittaisi sen mainiosti; siitä oli nostettava suuri palkka, ja Sparkler kykenisi mainiosti nostamaan sen; se oli ilahuttava, sopiva ja suurenmoinen nimitys, ja hän oli melkein valmis suomaan nimittäjälle anteeksi oman syrjäyttämisensä, iloitessaan siitä, että tämä rakas aasi, johon hän oli kovin kiintynyt, oli saanut näin erinomaisen tallin. Eikä hänen hyväntahtoisuutensa pysähtynyt tähän. Hän vaivautui kaikissa seuraelämän tilaisuuksissa vetämään mr Sparklerin näkyville ja tekemään hänet huomatuksi seurassa, ja vaikka tämä hienotunteinen menettely aina johti siihen, että nuori herra teki henkisesti surkean ja avuttoman vaikutuksen, ei ystävällistä tarkoitusta käynyt epäileminen.
Ellei mahdollisesti mr Sparklerin tunteiden esine sattunut epäilemään sitä. Miss Fanny oli nyt siinä vaikeassa asemassa, että yleensä tiedettiin mr Sparklerin kosiskelevan häntä ja ettei hän ollut antanut tälle matkapassia, vaikka kohtelikin häntä oikullisesti. Näin ollen oli hän siksi riippuvainen tästä herrasmiehestä, että tunsi nolostuvansa, kun Sparkler käyttäytyi tavallista naurettavammin, ja tuli toisinaan, nopeaälyinen kun oli, hänelle avuksi Gowania vastaan, tehden hänelle siten monta hyvää palvelusta. Mutta näin menetellessään häpesi hän hänen puolestaan ja oli kahden vaiheilla antaako hänelle matkapassit vai rohkaistako häntä entistä enemmän; sitäpaitsi kiusasi häntä pelko, että hän päivä päivältä yhä pahemmin hämmentyisi epävarmuuteensa, ja epäilys, että mrs Merdle voitonriemuisena seuraisi hänen huoliaan ja vaikeuksiaan. Koska hänen mielessään vallitsi tällainen sekasorto, ei ole ihmeteltävää, että hän eräänä iltana kovin kiihtyneenä palasi kotiin mrs Merdlen talossa pidetyistä tanssiaisista ja konsertista ja että hän, sisarensa koettaessa hellästi rauhoittaa häntä, työnsi hänet pois pukupöydän äärestä, missä hän istui kiukuissaan puserrellen itkua ja poven aaltoillessa selitti halveksivansa kaikkia ja haluavansa kuolla.
»Rakas Fanny, mitä on tapahtunut? Kerro minulle.»