Amykin hymyili tälle ajatukselle, mutta hän vastasi: »Tahdon, Fanny, parhaani mukaan.»
»Kiitos, rakas Amy», ja Fanny suuteli häntä. »Sinä olet ankkurini.»
Syleiltyään hellästi ankkuriansa, otti Fanny ruusuvesipullon pukupöydältä ja käski kamarineitonsa tuoda hänelle nenäliinan. Sitte lähetti hän tytön pois siksi illaksi ja valmistautui neuvottavaksi, tuon tuostakin kostutellen otsaansa ja silmiänsä, jäähdyttääkseen niitä.
»Kultaseni», aloitti Fanny, »meidän luonteemme ja mielipiteemme ovat kylliksi erilaisia (suutele minua taas, lemmikkini), jotta luultavasti hämmästyt sitä, mitä nyt aion sanoa sinulle. Että nimittäin meidän asemamme, huolimatta rikkaudestamme, on epäedullinen. Ehket ymmärrä, mitä tarkoitan, Amy?»
»Ymmärrän varmasti, jos vielä sanot muutaman sanan», lupasi Amy sävyisästi.
»Hyvä, rakkaani, tarkoitan, että huolimatta kaikesta olemme vastatulleita hienoon maailmaan.»
»Varmasti ei kukaan voi huomata sitä sinusta», huomautti Amy innokkaassa ihailussaan.
»Hyvä, lapsi kulta, ehkäpä ei», sanoi Fanny, »vaikka teet hyvin ystävällisesti ja kiltisti sanoessasi sen, rakkaani». Ja hän kostutti sisarensa otsaa ja puhalsi siihen hiukan. »Mutta sinä oletkin, kuten tiedämme, maailman suloisin pikku olento! Mutta asiaan, lapsi. Isä on erinomaisen hieno ja erinomaisen sivistynyt, mutta muutamissa pikkuasioissa hän on hiukan erilainen kuin muut hänen asemassaan olevat herrasmiehet, mikä johtuu osaksi siitä, mitä hän on saanut kokea elämässään, isä raukka, ja osaksi, luulisin, siitä, että hän usein luulee muiden ajattelevan sitä, kun hän puhuu heidän kanssansa. Setä, rakkaani, on aivan mahdoton. Vaikka hän onkin rakas olento, johon olen hyvin kiintynyt, on hän seuraelämässä kauhistuttava. Edward on hirveän tuhlaileva ja elosteleva. En tarkoita, että se itse asiassa on mitään epähienoa — ei millään muotoa — mutta tarkoitan, ettei hän tee sitä hienosti, ettei hän, jos saan niin sanoa, tuhlaamillaan rahoilla voi ostaa itselleen miellyttävää, puoleensavetävän elostelijan mainetta.»
»Poloinen Edward!» huokasi Amy ajatellen perheen koko elämää.
»Niin. Ja poloiset sinä ja minä», vastasi Fanny varsin terävästi. »Aivan totta! Ja sitte meillä ei ole äitiä, vaan on tuollainen kuin mrs General. Ja sanon sinulle, sen vielä kerran, kultaseni, että mrs General on, jos saan hiukan muutella tunnettua sananlaskua ja sovittaa sen häneen, hän on kuin kissa, hansikkaat käpälissä, joka tahtoo pyydystää hiiren. Tämä nainen, olen aivan varma ja vakuutettu siitä, pyrkii meidän äitipuoleksemme.»