Mrs Merdleä kohtaan käyttäytyi nuori neiti hyvin itsenäisesti ja itsetietoisesti, muttei vielä ryhtynyt varsinaisiin vihollisuuksiin. Toisinaan oli heillä pieniä otteluja, kuten silloin, kun Fannystä joskus tuntui kuin mrs Merdle olisi taputtanut häntä selkään tai kun mrs Merdle näytti erikoisen nuorelta ja kauniilta; mutta mrs Merdle lopetti aina hyvin lyhyeen nämä etuvartiokahakat vajoamalla siroimman välinpitämättömänä pieluksilleen ja kiinnittäen huomionsa johonkin muuhun. Seurapiirit (sillä tämä salaperäinen olio asusti seitsenkukkulaisessakin) arvelivat miss Fannyn muuttuneen suuresti edukseen kihloihin jouduttuaan. Hän oli paljoa avomielisempi, vapaampi ja herttaisempi eikä enää niin vaativainen; seurauksena oli, että häntä nyt ympäröi ihailijoiden ja seuralaisten lauma, mikä katkerasti harmitti naimaikäisten neitosten äitejä; nämä melkein nostivat kapinan seuraelämässä miss Dorritin tähden ja pystyttivät kapinalipun liehumaan. Nauttien aiheuttamastaan hämmingistä ja hälinästä liikkui miss Dorrit ylvään itsetietoisena seurapiireissä, johtipa mielenosoituksellisesti mr Sparklerinkin niiden läpi, näyttäen sanovan heille kaikille: »Oma asiani on, jos marssiessani riemukulussa teidän keskellänne mieluummin kuljetan saatossani tällaista heikkoa vankia kuin suurta ja voimakasta. Tahdon niin, ja siinä on syytä kylliksi!» Mr Sparkler omasta puolestaan ei kysellyt mitään, meni sinne, mihin häntä kuljetettiin, teki, mitä hänen käskettiin tehdä, ymmärsi, että kun hänen morsiamensa niitti kunniaa, niitti hänkin sitä samalla ja tuiki helpoilla ehdoilla ja oli vilpittömän kiitollinen siitä, että hänet näin avonaisesti tunnustettiin.
Tällä tavalla kului talvi, tuli kevät ja mr Sparklerin velvollisuus kutsui häntä Englantiin ottamaan omasta puolestaan osaa Sen nerouden, oppineisuuden, kaupan, älyn ja viisauden kuvastamiseen ja johtoon. Shakespearen, Miltonin, Baconin, Newtonin, Wattin maa, jossa eli ja oli elänyt joukoittain yliaistillisen ajattelijoita, luonnon ajattelijoita, miljoonissa muodoissa ilmenevän luonnon, tiedon ja taidon valtiaita ja Mestareja, tämä maa kutsui mr Sparkleria pitämään huolta siitä, jottei se joutuisi perikatoon. Mr Sparkler, joka ei voinut vastustaa isänmaansa sielun syvyyksiä kalvavaa hätähuutoa selitti, että hänen täytyi lähteä.
Tästä seurasi, että oli ratkaistava kysymys, milloin, missä ja kuinka mr Sparkler menisi naimisiin maailman parhaan tytön kanssa, jossa ei ollut mitään joutavaa hölynpölyä. Pysyttyään jonkun aikaa hiukan salaperäisenä, ilmoitti miss Fanny itse sisarellensa tämän ratkaisun.
»No, lapseni», sanoi hän eräänä päivänä haettuaan Amyn käsiinsä, »minäpä kerron sinulle jotakin. Keksin sen juuri nyt ja tietysti riensin heti sinun luoksesi puhumaan siitä.»
»Koskeeko se sinun avioliittoasi, Fanny?»
»Rakas lapsi», vastasi Fanny, »älä hätäile. Anna minun kertoa asiani sinulle omalla tavallani, sinä pieni hätäkello. Jos muuten vastaisin arvailuusi kirjaimellisesti, niin sanoisin: 'ei'. Sillä oikeastaan ei ole likimainkaan kysymys niin paljon minun avioliitostani kuin Edmundin.»
Pikku Dorrit näytti, ehkei aivan syyttä, olevan hiukan ymmällä siitä, kuinka tämä hieno erotus oli käsitettävä.
»Minä en ole missään pulassa», huudahti Fanny, »eikä minulla ole mitään kiirettä. Ei minua odoteta mihinkään virkaan eikä äänestämään. Mutta näin on Edmundin laita. Ja Edmund itse on hyvin alakuloinen ajatellessaan joutuvansa lähtemään yksin; enpä todellakaan haluaisi päästää häntä omin päin. Sillä jos vain on mahdollisuuksia tehdä joitakin tyhmyyksiä — ja niitähän yleensä kyllä on — niin Edmund tekee niitä varmasti.»
Esitettyään näin puolueettomasti, minkä verran hänen tulevaan mieheensä saattoi luottaa, riisui hän toimeliain elein hatun päästänsä ja riiputteli sitä nauhoista.
»Sentähden koskee tämä kysymys paljon enemmän Edmundia kuin minua. Meidän ei kuitenkaan tarvitse puhua siitä sen enempää. Se on itsestään selvä. No niin, rakkakin Amy! Kysymys, onko hänen matkustettava yksin vai ei, johtaa toiseen kysymykseen: onko meidän mentävä naimisiin täällä ja kohta vai kotona kuukausien kuluttua.»