»Älä luule, että olen kiivas ja paha, lemmikkini, sillä sitä en ole. Mutta sinä olet niin merkillinen pieni olio! Sinä saatat toisen puraisemaan sinulta pään poikki, vaikka oikeastaan tahtoisi olla sinulle mahdollisimman hyvä. Enkös minä sanonut sinulle, rakkahin vauvani, että Edmundia ei uskalla päästää yksin matkustamaan? Ja etkö tiedä, ettei hän kykenisi siihen?»
»Kyllä, kyllä, Fanny. Niin sanoit, ja minä tiedän sen.»
»Niin, ja sinä tiedät sen», kiivastui Fanny taas. »No niin, lapsukaiseni! Jos ei häntä voi lähettää yksin, niin siitä seuraa kaiketi, että minun on lähdettävä mukaan.»
»Niin — siltä näyttää, rakkaani», myönsi Pikku Dorrit.
»No niin, koska olet kuullut, kuinka asiat voitaisiin järjestää niin, että tämä kävisi päinsä, niin onko tarkoituksesi neuvoa minua menettelemään näin?»
»Niin —siltä näyttää, rakkaani», vastasi Pikku Dorrit taas.
»No hyvä!» huudahti Fanny alistuva ilme kasvoillaan, »minun kai täytyy sitten tehdä niin! Tulin luoksesi, ystäväiseni, kun olin kahden vaiheilla ja ymmärsin, että oli päätettävä. Nyt olen tehnyt päätökseni. Teen siis näin!»
Taipuen näin sisarelliseen neuvoon ja olojen vaatimusten mukaan, muuttui Fanny oikein hyväntahtoiseksi, kuten ihminen, joka on luopunut omista mielihaluistaan rakkaimman ystävänsä tähden ja jonka omatunto riemuitsee tehdystä uhrauksesta. »Sinä olet sittenkin, Amyseni, maailman paras pienokainen ja varsin järkevä, enkä käsitä, kuinka tulen toimeen ilman sinua!» sanoi hän sisarelleen ja sulki hänet kiinteämpään ja todella hellään syleilyyn. »Ei silti, että ajattelenkaan luopumista sinusta, lemmikkini, enpä suinkaan, sillä toivon, että aina pysymme miltei erottamattomina. Ja nyt, Amy, annan sinulle neuvon. Kun jäät tänne yksin mrs Generalin kanssa —»
»Kun jään tänne yksin mrs Generalin kanssa?» toisti Pikku Dorrit hiljaa.
»No tietysti, kultaseni, kunnes isä tulee takaisin. Ellet katso Edwardia seuraksesi, joksi hän varmasti ei kelpaa kotonakaan ollessaan ja vielä vähemmin matkustellessaan Neapelissa tai Sisiliassa. Aioin sanoa — vaikka sinä pieni sekoittaja sait minut keskeytetyksi — että kun jäät tänne yksin mrs Generalin kanssa, Amy, niin älä salli hänen millään tavoin yrittää ovelasti uskotella sinulle, että isällä on joitakin aikeita hänen suhteensa tai hänellä isän suhteen. Hän yrittää kyllä, jos vain voi. Minä tiedän, kuinka hänen hansikoidut kätensä osaavat hiipiä ja hamuilla. Mutta älä ole millään muotoa ymmärtävinäsi häntä. Ja jos isä palatessaan kertoisi sinulle aikovansa tehdä mrs Generalin äidiksesi (mikä on kylläkin luultavaa, kun minä lähden pois), niin neuvon sinua heti vastaamaan: 'Isä, minä pyydän lausua paheksumiseni siitä. Fanny arveli näin käyvän, ja hän paheksuu sitä ja minä paheksun myöskin.' Tosin en usko, että sinun paheksumisesi vaikuttaa vähintäkään tai että saisit sen sanotuksi edes jommoisellakin ponnella. Mutta tässä on kysymyksessä periaate — tyttärellinen periaate — ja minä pyydän sinua, ettet alistu mrs Generalin tytärpuoleksi tehostamatta sitä tekemällä lähimpiesi olon mahdollisimman epämiellyttäväksi. En odotakaan, että jaksat pitää puoliasi — se on selvää, kun on kysymys isästä — mutta tahdon kuitenkin herättää velvollisuudentuntosi valveille. Mikäli minä voin auttaa sinua tai mikäli voin vastustaa sellaista avioliittoa, niin teen sen, siitä voit olla varma, rakkaani. Jos asemani naineena, jonkun verran viehätysvoimaa saaneena naisena — jota asemaa aina aion käyttää tämän naisen vastustamiseksi — jos tämä asemani suo minulle jotakin vaikutusvaltaa, niin panen sen liikkeelle, luota siihen, ahdistaakseni ja uhatakseni mrs Generalin päätä ja valhetukkaa (sillä olen varma siitä, ettei se ole hänen omansa; ruma se on, enkä voi käsittää, että kukaan täysijärkinen ihminen haluaisi uhrata rahoja sen ostamiseen).»