Jos Pikku Dorritin mieleen tänä iltana juolahti ajatus, että isä perin helposti luopui hänestä nyt, rikkaudessaan, ja aikoessaan asettaa toisen hänen sijallensa, niin hän karkoitti sen ajatuksen kohta. Hän pysyi isälle yhtä uskollisena nyt kuin vaikeinakin aikoina, jolloin oli yksin ollut vanhuksen tukena ja apuna, eikä hän nytkään, tuskaisessa levottomuudessaan, suonut mielessään sijaa ankarammille ajatuksille kuin että isä nyt katseli kaikkea heidän rikkautensa valossa ja lakkaamatta huolehtien Mitä, että he pysyisivät rikkaina ja yhä rikastuisivat.

He istuivat loistovaunuissaan, mrs General ajajan istuimella, vielä kolmen viikon ajan, jonka kuluttua mr Dorrit lähti Firenzeen yhtyäkseen Fannyyn. Pikku Dorrit olisi ollut iloinen, jos olisi saanut seurata häntä edes sinne, vain kaipuunsa tähden, ja olisi sitte palannut yksin Roomaan, ajatellen rakasta Englantia. Mutta vaikka pikalähetti olikin mennyt morsiamen mukaan, niin oli kamaripalvelija jäljellä; Pikku Dorritin vuoro ei olisi tullut niin kauan kuin palvelijoita oli rahalla saatavissa.

Mrs General heittäytyi elämään huolettomia päiviä — mikäli hän yleensä saattoi tehdä jotakin huolettomasti — kun koko roomalaispalatsi jäi heidän kahden, käytettäväkseen. Pikku Dorrit ajeli usein vuokravaunuissa, jotka oli jätetty heidän haltuunsa, astui niistä yksin ja käveli vanhan Rooman raunioita katsellen. Muinaisen avaran amfiteatterin, muinaisten temppelien, muinaisten muistorikkaiden kaarien, muinaisten ikitallattujen teiden, muinaisten hautojen rauniot merkitsivät, paitsi mitä ne itsessään olivat, hänelle lisäksi vanhan Marshalsean raunioita — hänen oman entisen elämänsä raunioita — sitä kansoittaneiden kasvojen ja olentojen raunioita — sen rakkauden, toivon, huolten ja ilojen raunioita. Istuen, kuten hän usein teki, jonkun muinaisesineen katkelmalla, näki yksinäinen tyttö edessään kaksi raunioiksi rauennutta toiminnan ja kärsimyksen maailmaa, näki täällä yksinäisyydessään, sinisen taivaan alla, niiden yhtyvän ja sulautuvan yhdeksi.

Ja sitte tuli mrs General ja haalistutti värin kaikesta, mihin kajosi, samoin kuin luonto ja taito oli haalistuttanut sen hänestä itsestäänkin, kirjoitti mr Eustacen hengessä papunsa ja prismansa joka paikkaan, mihin vain pääsi käsiksi, näki kaikki vain mr Eustacen ja kumppanien silmillä eikä havainnut mitään muuta, kaiveli esiin kuivimpia pieniä luukalikoita muinaisjätteiden joukosta ja hotkaisi ne katsomatta, arvostelematta — kuten mikäkin itämainen kuolleita nielevä Ghoulehirviö — hansikkaat käsissä.

KAHDESKUUDETTA LUKU

Edistystä

Kun vastanainut pariskunta saapui Harley Streetille, Cavendish Squaren varrelle, otti hovimestari heidät vastaan. He eivät kiinnittäneet tämän suuren miehen mieltä, mutta hän suvaitsi heitä. Ihmisten täytyy naida ja tulla naitetuiksi, muuten ei hovimestareita tarvita. Samoin kuin kansat ovat olemassa veroitettaviksi, samoin ovat perheet olemassa hovimestaroitaviksi. Tämä mahtava herra arveli epäilemättä, että luonnon järjestyksen mukaan rikasta väestöä oli ylläpidettävä häntä varten.

Sentähden hän alentui katselemaan vaunuja eteisen ovelta rypistämättä otsaansa sille ja sanoi varsin kohteliaasti eräälle alaiselleen: »Thomas, pidä huolta matkatavaroista.» Saattoipa hän vielä morsiamen yläkertaan mr Merdlen luokse, mutta tämä oli katsottava vain kohteliaisuudeksi kaunista sukupuolta kohtaan (jota hän suuresti ihaili; tiedettiinpä hänen olevan rakastunut erääseen kreivittäreen) eikä perheen vuoksi suoritetuksi velvollisuudeksi.

Mr Merdle kierteli takkamattoansa odotellen mrs Sparkleria, toivottaakseen hänet tervetulleeksi. Hänen niin tehdessään tuntuivat hänen kätensä pakenevan hihoihin, ja hän ojensi tulijalle sellaisen määrän hihankäännettä, että nuori rouva sai pudistaa kuin tunnetun Guy Fawkes-nuken kättä. Suudellessaan mrs Sparkleria tarttui hän sitäpaitsi ranteisiinsa ja peräytti sitte itsensä sohvien ja tuolien ja pöytien lomitse ikäänkuin sanoen itselleen omana poliisinaan: »Kas niin, ei mitään sellaisia temppuja! Tulkaa pois. Olen saanut teidät käsiini, kuten näette, seuratkaa siis minua rauhallisesti!»

Kun mrs Sparkler oli asettunut loistohuoneisiinsa — sisimpään pyhäkköön, joka oli sisustettu untuvilla, silkillä, purppuralla ja hienolla liinalla — tunsi hän, että hänen tiensä siihen saakka oli ollut riemukulkua ja että hän lähestyi päämääräänsä askel askeleelta. Häittensä aattona oli hän mrs Merdlen nähden keveästi lahjoittanut mrs Merdlen kamarineidolle vähäpätöisen muistolahjan (rannerenkaan, hatun ja kaksi pukua, kaikki uutta), noin neljä kertaa sen arvoisen, jonka mrs Merdle kerran oli antanut hänelle. Hän oli nyt sijoittuneena mrs Merdlen omiin huoneisiin, joita oli vielä ylimääräisesti kaunistettu, jotta ne olisivat kelvolliset hänen asuakseen. Hallitessaan ja vallitessaan täällä, ympärillään kaikki ylellisyys, jonka rikkaus voi hankkia ja äly keksiä, näki hän sielunsa silmillä kauniin poven, joka sykki tahdissa hänen voitonriemuisten ajatustensa kanssa, kilpailevan toisen, kauan jo vallassa ja kuuluisana olleen poven kanssa, voittavan sen loistossa ja syöksevän sen valtaistuimelta. Onnellinenko? Fanny lienee todella ollut onnellinen. Hän ei enää, toivonut olevansa kuollut.