Ja sitte sanoi mr Merdle: »Sallitteko, sir? Tarttukaa käsivarteeni!» Ja nojautuneena mr Merdlen käsivarteen astui mr Dorrit portaita alas, näki palvelijat rappusissa ja tunsi, kuinka mr Merdlestä heijastuva valo loisti hänessäkin. Ja sitte vaunut, ajomatka Cityssä, ja ihmiset, jotka katselivat heitä, hatut, jotka lensivät harmaista päistä, ja yleinen kumartelu ja ryömiminen tämän ihmeellisen kuolevaisen edessä; tällaista harrasta polvistumista sai harvoin nähdä, totisesti harvoin. Sitä sietäisi suositella kaikenkaltaisten palvojien mietittäväksi — sekä Westminster Abbeyssa että S:t Paulin kirkossa, jonakin sunnuntaina vuodessa. Mr Dorrit kulki kuin huumaavassa unessa, ajaessaan näissä julkisissa riemuvaunuissa, läheten näin komeasti kaiken tämän kanssa sopusoinnussa olevaa päämääräänsä, kultaista rahamaailman katua.
Täällä mr Merdle astui maahan ja sanoi käyvänsä loppumatkan, jättäen vaivaiset vaununsa mr Dorritin käytettäviksi. Näin tämä uni yhä vain haltioitumistaan haltioitui, kun hän tuli ulos pankista yksin ja ihmiset katselivat häntä mr Merdlen asemesta ja kun hän hyvää vauhtia vieressään eteenpäin sielunsa korvilla usein kuuli huudahdettavan: »Mikä ihmeellinen mies, joka saa olla mr Merdlen ystävä!»
Päivällisille sinä päivänä, vaikka tämä kaikki tapahtui odottamatta ja valmistamatta, ilmestyi loistava seura henkilöitä, jotka eivät olleet tehtyjä maan tomusta vaan jostakin muusta ja jotka loivat loistoansa mr Dorritin tyttären avioliiton yli. Ja sinä päivänä alkoi mr Dorritin tytär todenteolla kilpailla sen naisen kanssa, joka ei nyt ollut läsnä, ja teki sen niin hyvin, että mr Dorrit tarpeen tullen olisi voinut vannoa mrs Sparklerin koko elämänsä ajan lekotelleen onnen ja ylellisyyden paisteessa eikä edes kuulleen sellaista karkeata englantilaista nimeä kuin Marshalsea.
Seuraavana päivänä ja sitä seuraavana ja joka päivä, jotka kaikki olivat siunatut uusilla päivällisvierailla, satoi mr Dorritin päälle kortteja kuin teatterilunta. Laki, piispa, valtiovarat, kuoro, jok'ikinen tahtoi tehdä tuttavuutta mr Dorritin, kuuluisan mr Merdlen ystävän ja avioliiton kautta hänen sukulaisensa, kanssa tai syventää jo alulla olevaa tuttavuutta. Kun mr Dorrit ilmestyi johonkin mr Merdlen monista Citykonttoreista asioilla itäänpäin (kuten hän usein teki, sillä kaikki sujui hämmästyttävän hyvin), raivasi Dorrit-nimi aina tien suoraan mr Merdlen suurenmoiseen läheisyyteen. Näin hänen unensa hurmaus kasvoi tunti tunnilta, kun hän yhä selvemmin tunsi, kuinka tämä tuttavuus oli kohottanut hänen asemaansa.
Vain yksi asia ei esiintynyt näin kullanhohtoisena ja samalla keveänä mr Dorritin mielestä. Se oli hovimestari. Tämä hämmästyttävä henkilö katsoi, valvoessaan virallisesti päivällisen tarjoilua, mr Dorritiin tämän mielestä tuiki epäilyttävällä tavalla. Hän katsoi mr Dorritiin, tämän astuessa hallin läpi ja portaita ylös päivällisille, lasimaisen jäykästi, mistä mr Dorrit ei pitänyt. Istuessaan pöydässä näki mr Dorrit viinilasin läpi, juodessaan, kuinka hovimestari yhä katseli häntä kylmin aavemaisin silmin. Hän epäili, että hovimestari mahdollisesti tunsi jonkun marshalsealaisen tai ehkä oli nähnyt hänet Marshalseassa — kenties oli esitettykin hänelle. Hän katsoi hovimestariin niin tarkasti kuin yleensä sellaista henkilöä sopi katsoa, muttei sittekään voinut muistaa milloinkaan nähneensä häntä missään. Viimein hän oli taipuvainen otaksumaan, ettei miehessä ollut minkäänlaista kunnioituksen tunnetta, ettei tällä jättiläisellä ollut mitään älyä. Mutta siitä ei ollut suurtakaan apua, sillä ajattelipa hän mitä hyvänsä, piti hovimestari aina julkeasti häntä silmällä, vaikka katselikin lautaseen tai johonkin muuhun pöytäkaluston esineeseen, eikä milloinkaan päästänyt häntä näkyvistä. Liian uhkarohkeata olisi myöskin ollut vihjata hänelle, että tällainen tuijotus oli epämiellyttävää, tai kysyä, mitä hän sillä tarkoitti: siksi peloittava oli hänen ankaruutensa isäntäänsä ja tämän vieraita kohtaan eikä hän milloinkaan sallinut kenenkään lähestyä itseänsä liian vapaasti.
KOLMASKUUDETTA LUKU
Hävinnyt
Mr Dorritin vierailuaikaa oli enää jäljellä vain kaksi päivää ja hän pukeutui parastaikaa hovimestarin uutta tarkastusta varten (tämän uhrit pukeutuivat aina nimenomaan häntä varten), kun muuan hotellin palvelijoista ilmestyi, tuoden hänelle kortin. Mr Dorrit otti sen ja luki: »Mrs Finching.»
Palvelija odotti äänettömän kunnioittavana.
»Mies, mies», mr Dorrit kääntyi häneen syvän harmin vallassa, »selittäkää, mistä syystä tuotte minulle tällaisen naurettavan nimen. Se on minulle aivan outo. Finching, sir?» sanoi mr Dorrit, joka ehkä kosti hovimestarille välimiehen kautta. »Hm! Mitä tarkoitatte Finchingillä?»