Näihin aikoihin oli mr Dorrit sen verran tointunut hämmennyksestään, että kykeni tyydyttävän selvästi vastaamaan pitävänsä sitä velvollisuutenaan. Flora oli iloinen onnistumisestaan ja nousi sanoakseen hyvästi.
»Miljoonia kiitoksia», sanoi hän, »ja osoitteeni on kortissani, jos jotakin olisi ilmoitettava henkilökohtaisesti, en tahdo lähettää terveisiä pienelle rakkaalle olennolle se ehkä ei olisi sopivaa ja eihän enää ole jäänyt jäljelle mitään pientä rakasta olentoa tässä muutoksessa niin että miksi tekisin sen mutta sekä minä itse että mr F:n täti toivomme aina hänelle kaikkea hyvää emmekä vaadi omasta puolestamme mitään suosionosoitusta siitä voitte olla varma vaan päinvastoin sillä mitä hän otti tehdäkseen sen hän teki ja sitä ei voi sanoa useimmista meistä muista, puhumattakaan siitä että hän teki sen niin hyvin kuin sen saattoi tehdä ja minä itse olen yksi niitä sillä siitä alkaen kun aloin tointua mr F:n kuoleman jälkeen olen sanonut että tahtoisin oppia soittamaan urkuja joihin olen hyvin mieltynyt mutta minun täytyy häveten tunnustaa etten vielä osaa soittaa ainoatakaan nuottia, hyvää yötä!»
Kun mr Dorrit oli saattanut hänet huoneen ovelle ja saanut hiukan koota ajatuksiansa, huomasi hän, että tämä vastaanotto oli manannut esille vanhoja muistoja, jotka huonosti sointuivat yhteen Merdle-päivällisten kanssa. Hän kirjoitti lyhyen kirjeen, jossa pyysi anteeksi poisjäämistään siltä päivältä, ja tilasi päivällistä omiin huoneisiinsa hotellissa. Hänellä oli toinenkin syy tähän. Hänen oleskeluaikansa Lontoossa oli miltei päättynyt ja loppuaika kuluisi kutsuissa, matkavalmistukset olivat jo tehdyt, ja hän arveli oman tärkeytensä vaativan, että hän itse suoraan tiedustelisi yhtä ja toista Blandoisin häviämisestä, voidakseen sitte kertoa Henry Gowanille omien henkilökohtaisten kyselyjensä tuloksista. Hän päätti sentähden käyttää hyväksensä tämäniltaista vapautta ja mennä Clennam ja Kumpp:n luokse, jonne oli helppo osata poliisikuulutuksen tietojen mukaan, nähdäkseen omin silmin paikan ja tehdäkseen siellä pari kysymystä.
Syötyään niin yksinkertaisen päivällisen kuin hotelli ja pikalähetti sallivat ja torkahdeltuaan hetkisen takan ääressä, paremmin tointuakseen mrs Finchingin käynnin jälkeen, lähti hän yksin matkaan ajaen vuokravaunuissa. St Paulin syvä-ääninen kello löi yhdeksän, kun hän ajoi Temple Barin varjossa, joka seisoi hajamielisenä ja huonontuneen uuden ajanhengen hämmentämänä.
Kun hän lähestyi päämaaliansa ajaen syrjäkatuja ja joenvartta, näytti hänestä tämä Lontoon osa tähän vuorokauden aikaan rumemmalta kuin hän milloinkaan oli kuvitellut. Monta pitkää vuotta oli kulunut siitä, kun hän oli nähnyt sen, eikä hän milloinkaan ollut tuntenut sitä erikoisemmin: se näytti hänen silmissään salaperäiseltä ja synkältä. Se vaikutti niin voimakkaasti hänen mielikuvitukseensa, että kun ajaja pysähdytti, monta kertaa kyseltyään tietä, ja sanoi arvelevansa, että he nyt olivat etsimällään portilla, mr Dorrit jäi epäröiden seisomaan käsi vaununovella, melkein peläten tämän paikan synkkyyttä ja pimeyttä.
Se olikin tavallista synkempi tänä iltana. Kaksi kappaletta poliisikuulutusta oli naulattu sisäänkäytävän seinään, yksi kummallekin puolelle, ja kun lyhdyn valo lepatteli iltatuulessa, liukui niiden yli varjoja, jotka näyttivät rivejä seuraavien sormien sarjoilta. Paikkaa vartioitiin nähtävästi. Kun mr Dorrit pysähtyi, meni eräs mies tien poikki ja toinen ilmestyi jostakin pimeästä kolkasta sisältä; ja molemmat katsoivat häneen astuessaan ohi ja molemmat jäivät seisomaan läheisyyteen.
Koska aitauksessa ei ollut kuin yksi rakennus, ei ollut epäröimisen syytä, ja hän astui portaita ylös ja kolkutti ovelle. Ensi kerroksen kahdessa ikkunassa paistoi hämärä valo. Ovi kumahti ontosti ja kolkosti, ikäänkuin talo olisi ollut tyhjä. Mutta sitä se ei ollut, sillä melkein heti ilmestyi valoa näkyviin ja askeleita kuuluviin. Molemmat lähestyivät ovea, ketju narahti, ja oven aukossa seisoi nainen, pää ja kasvot esiliinan Peitossa.
»Kuka siellä?» kysyi hän.
Mr Dorrit vastasi, suuresti ihmeissään näkemästään, olevansa Italiasta ja haluavansa tietoja tuosta kadonneesta miehestä, jonka hän tunsi.
»Hoi!» huusi nainen särähtävällä äänellä, »Jeremiah!» Tämän jälkeen ilmestyi paikalle vanha käppyräinen mies, jonka mr Dorrit sääryksistä tunsi ruosteiseksi ruuviksi. Nainen näkyi pelkäävän vanhaa, kuivaa miestä, sillä hän veti esiliinan alas tämän lähestyessä ja paljasti kalpeat säikähtyneet kasvot. »Avaa ovi, senkin hupsu», sanoi ukko, »ja päästä herra sisään».