NELJÄSKUUDETTA LUKU
Pilvilinna
Monenkaltaiset ovat rikkauden ja valta-aseman vaivat ja huolet. Mr Dorrit oli edellisenä iltana ollut erikoisen tyytyväinen muistaessaan, ettei hänen ollut tarvinnut käydessään Clennam ja Kumppanin puheilla ilmaista milloinkaan tunteneensa sennimistä tunkeilevaa henkilöä, mutta tämä tyytyväisyys sai vielä tuoreeltaan pahan kolahduksen siitä taistelusta, joka riehui hänen mielessään hänen aprikoidessaan, ajaisiko paluumatkallaan Marshalsean ohi, vilkaistakseen sen vanhaa porttia, vai palaisiko samaa tietä kuin oli tullutkin. Hän oli päättänyt olla ajamatta Marshalsean ohi ja ällistyttänyt kyytimiestään vastustamalla kiukkuisesti tämän ehdotusta, että olisi kuljettu London Bridgen kautta ja sitten toistamiseen virran yli Waterloo Bridgeä pitkin, joka väylä melkein olisi vienyt hänet hänen entisen asuntonsa nurkille. Kaikesta huolimatta herätti tämä kysymys ristiriidan hänen rinnassaan ja jonkin vanhan syyn tähden tai kenties aivan syyttä hän tunsi itsensä epämääräisen tyytymättömäksi. Niinikään seuraavana päivänä. Merdlen päivällispöydässä hän oli niin tämän kysymyksen lumoissa, että vaipui edelleenkin aika ajoin mietiskelemään sitä yhä uudelleen tavalla, joka oli peräti soveltumaton hänen hienoon ympäristöönsä. Veri kohosi päähän hänen kuvitellessaan, mitä hovimestari olisi ajatellut hänestä, jos tämä mahtava mies olisi voinut tunkea tuikean katseensa hänen myllertäviin mietteisiinsä.
Jäähyväisjuhla oli upea ja päätti loistavalla tavalla mr Dorritin vierailun mr Merdlen talossa. Fanny liitti nuoruuden ja kauneuden viehätyksiin vielä eräänlaisen itsetietoisen arvokkuuden, aivan kuin olisi ollut naimisissa jo parikymmentä vuotta. Isä ymmärsi, että hän tyynesti saattoi jättää hänet kulkemaan arvon ja kunnian tietä, ja toivoi, että hänellä olisi toinenkin samanlainen tytär; kuitenkin hän soi tälle lempilapsellensa yhä edelleen täyden suosionsa ja suojeluksensa eikä mitenkään vähäksynyt hänen vaatimattomia hyveitänsä.
»Rakas lapseni», virkkoi hän Fannylle eron hetkellä, »perheemme odottaa, että sinä — hm — ylläpidät sen arvoa ja — hm — tehostat sen tärkeyttä ja merkitystä. Tiedän, ettet milloinkaan tuota meille pettymystä siinä suhteessa.»
»En, isä», vakuutti Fanny, »luulen voivanne luottaa siihen. Vie parhaat terveiseni rakkaalle Amylle; kirjoitan hänelle ensi tilassa.»
»Sanonko terveisiä myöskin — hm — muille?» kysyi mr Dorrit tarkoittavasti.
»Ei, kiitos, isä», vastasi Fanny, jonka mieleen heti juolahti mrs General. »Olet hyvin ystävällinen, isä, mutta suo anteeksi, minulla ei ole lähetettävänä kenellekään sellaisia terveisiä, jotka olisivat sinusta mieluisia viedä perille.»
He sanoivat hyvästi toisilleen eräässä etuhuoneessa, jossa ei ollut muita kuin mr Sparkler, joka pysyttelihe vaimonsa läheisyydessä ja nöyrästi odotti vuoroansa saadakseen puristaa appensa kättä jäähyväisiksi. Kun hänelle sitte suotiin tämä lopullinen puheillepääsy, tulla hiipi mr Merdle huoneeseen, eikä hänen hihoistaan näkynyt käsivarsia enempää kuin jos hän olisi ollut miss Biftinin kaksoisveli; hän sanoi aikovansa saattaa mr Dorritin alas ovelle. Kaikki tämän vastaväitteet olivat turhia ja hänen osaksensa lankesi se erinomainen kunnia, että tämä kuuluisa mies, joka — kuten mr Dorrit heidän portailla kättä pudistaessaan sanoi — oli osoittanut hänelle ylenmäärin huomaavaisuutta ja tehnyt hänelle suuria palveluksia hänen ikimuistettavan vierailunsa aikana, saattoi hänet portaille saakka.
Sitte he erosivat; mr Dorrit astui sydän tulvillaan vaunuihinsa eikä ollut ensinkään pahoillaan siitä, että hänen pikalähettinsä, joka oli tullut jäähyväisille alapiireihin, sai tilaisuuden nähdä hänen lähtönsä, kaikessa loistossaan.