Tämä loisto säteili yhä täydessä kirkkaudessaan mr Dorritista, kun hän astui vaunuistaan hotellinsa edustalla. Pikalähetti auttoi hänet maahan ja puoli tusinaa hotellin palvelijoita hääri hänen ympärillänsä; hän meni hallin läpi tyynen ylhäisenä, mutta silloin hänen eteensä ilmestyvä näky kangisti ja mykisti hänet aivan: John Chivery, puettuna parhaisiin vaatteisiinsa, iso hattu kainalossa, toisessa kädessä norsunluupäinen keppinsä, joka hiukan haittasi hänen ryhtiänsä, ja toisessa sikaarikäärö!
»No, nuori mies», sanoi ovenvartija. »Tässä sen herran nyt tapaatte. Tämä nuori mies on itsepintaisesti odottanut, sir, vakuuttaen teidän ilostuvan saadessanne nähdä hänet.»
Mr Dorrit tuijotti nuoreen mieheen, läähätti ja lausui lempeimmällä äänellänsä: »Ahaa, nuori John! Onhan se nuori John vai kuinka?»
»On, sir», vastasi nuori John.
»Sitähän — hm — minäkin, että nuori John se on! Antakaa nuoren miehen tulla ylös», jatkoi mr Dorrit kääntyen palvelijoiden puoleen; »aivan niin, tulkoon hän ylös. Antakaa nuoren Johnin seurata perässä. Tahdon puhutella häntä ylhäällä.»
Nuori John seurasi perässä, hymyillen ja hyvin tyytyväisenä. Saavuttiin mr Dorritin huoneisiin. Kynttilät sytytettiin.
Palvelijat vetäytyivät pois.
»No, sir», sanoi mr Dorrit kääntyen ympäri ja tarttuen nuoren miehen kaulukseen, kun he olivat jäänet varmasti kahden.
»Mitä te tällä tarkoitatte?»
Onnettoman Johnin kasvoilla kuvastuva hämmästys ja kauhu — hän kun oli jo odottanut, että mr Dorrit nyt syleiksi häntä tervetuliaisiksi — olivat niin voimakkaan ilmehikkäät, että mr Dorrit veti pois kätensä ja tyytyi mulkoilemaan vieraaseensa.