»Kuinka rohkenette tehdä näin?» kysyi mr Dorrit. »Kuinka julkeatte tulla tänne? Kuinka uskallatte loukata minua?»
»Loukata teitä, sir?» huudahti nuori John. »Loukata!»
»Niin juuri, sir», vastasi mr Dorrit. »Loukata minua. Teidän tulonne tänne on loukkaus, röyhkeyttä, julkeutta. Teitä ei kaivata täällä. Kuka teidät lähetti tänne? Mitä — hm hittoa te täällä teette?»
»Arvelin, sir», sanoi nuori John, ja hänen mr Dorritiin päin käännetyt kasvonsa olivat kalpeammat ja pelästyneemmät kuin mitkään — Marshalsea-aikanakaan — häneen katsoneet kasvot, »arvelin, ettette panisi pahaksenne, vaan suvaitsi, sitte ottaa vastaan käärön —»
»Hiiteen kääröinenne, sir!» huusi mr Dorrit hillittömän vimmastuneena.
»Minä en — hm — polta.»
»Pyydän nöyrimmästi anteeksi, sir. Teillä oli ennen tapana polttaa.»
»Sanokaa se vielä kerta», kiljaisi mr Dorrit suunniltaan raivosta, »niin tartun hiilihankoon!»
John Chivery peräytyi ovelle.
»Seis!» huusi mr Dorrit. »Seis! Istukaa! Hiisi vie, istukaa!»
John Chivery vaipui ovenpieliseen tuoliin, ja mr Dorrit astui edestakaisin huoneessa, ensin nopeasti, sitte hitaammin. Kerran pysähtyi hän ikkunan ääreen ja seisoi siinä, otsa painettua ruutua vasten. Äkkiä hän kääntyi ja kysyi: