»Mitä muuta varten tulitte, sir?»
»En ikinä mitään muuta varten, sir. Voi, hyvä Jumala! Vain sanoakseni teille, sir, että toivon voivanne hyvin, ja kysyäkseni, kuinka miss Amy voi.»
»Mitä se teihin kuuluu, sir?» tiuskasi mr Dorrit.
»Ei oikeastaan mitään, sir. En ole koskaan ajatellutkaan lyhentää meitä erottavaa välimatkaa. Tiedän, että oli rohkeata tulla tänne, mutta en osannut arvata, että panisitte sen näin hirveästi pahaksenne. Kunniani kautta, sir», vakuutti nuori John liikutettuna, »vaikka olenkin köyhä, olen siksi ylpeä, etten olisi tullut, jos olisin aavistanut sen, en totisesti olisi tullut».
Mr Dorrit häpesi. Hän palasi ikkunan luo ja seisoi siinä muutamia hetkiä, otsa painettuna ruutua vasten. Kääntyessään oli hänellä kädessä nenäliina, johon hän oli pyyhkinyt silmiänsä, ja hän näytti väsyneeltä ja sairaalta.
»Nuori John, olen kovin pahoillani siitä, että kiivastuin teille, mutta — hm — muutamat muistot eivät ole iloisia muistoja, ja — hm — teidän ei olisi pitänyt tulla tänne.»
»Käsitän sen nyt, sir», vastasi John Chivery, »mutta en sitä ennen, ja taivas tietää, etten tarkoittanut mitään pahaa, sir».
»Ette, ette», vastasi mr Dorrit, »olen — hm — varma siitä. Hm. Antakaa minulle kätenne, nuori John, antakaa minulle kätenne.»
Nuori John antoi sen hänelle, mutta mr Dorrit oli ryöstänyt mieheltä rohkeuden ja kädeltä lämmön ja voiman, eikä mikään enää saanut kalpeita, pelästyneitä kasvoja entiselleen.
»Kas niin!» virkkoi mr Dorrit, verkkaan pudistaen kättä hänen kanssansa. »Istukaa, nuori John!»