Ehkäpä sopisi hyvin, vihjaisi mr Dorrit hymyillen, että tarjoaisi ensin kihlat ja sitte antaisi häälahjan.
Voi taivas! huudahti pieni nainen sovitellen kätöstensä sormenpäitä vastakkain, sepä olisi suurenmoista anteliaisuutta, aivan erikoista kohteliaisuutta! Ja aivan varmasti tämä näin lahjoilla muserrettu nainen pitäisi niitä kerrassaan vastustamattomina.
Mr Dorrit ei ollut varma siitä. Mutta tämä vilkas pieni nainen vakuutti olevansa aivan varma asiasta. Ja sitte mr Dorrit osti kummankinlaisen lahjan ja maksoi niistä runsaasti. Astellessaan myöhemmin hotelliinsa hän kulki pää pystyssä, sillä nyt hän oli saanut linnansa paljoa korkeammaksi kuin Notre Damen nelikulmaiset tornit.
Rakentaen edelleen kaikin voimin, mutta pitäen rakennussuunnitelmansa yksinomaan omina tietoinansa ajoi mr Dorrit edelleen, nyt Marseillea kohden. Rakentaen, rakentaen ahkerasti, ahkerasti aamusta iltaan. Torkahtaen välillä ja jättäen isoja rakennusaine-möhkäleitä riippumaan ilmassa, heräten taas jatkaaksensa työtään ja asettaaksensa ne paikoilleen. Tällä välin pikalähetti, joka istui takaistuimella ja poltteli nuoren Johnin parhaita sikareja, jätti jälkeensä pienen ohuen savuviirun — ehkäpä rakennellen, hänkin, pilvilinnoja, mr Dorritin tipahtaneiden rahojen avulla.
Ei ainoakaan heidän koko matkalla sivuuttamansa kaupunki ollut vahvempi, ei ainoakaan tuomiokirkontorni korkeampi kuin mr Dorritin linna. Ei Saône eikä Rhône virrannut niin nopeasti kuin tämä verraton rakennus edistyi. Välimeri ei ollut syvempi kuin sen perustukset, Cornichen kaukaiset maisemat ja ylpeän Genuan kukkulat ja lahti eivät olleet ihanammat kuin se. Mr Dorrit ja hänen verraton linnansa saapuivat Cività Vecchian valkoisten likaisten talojen ja vielä likaisempien veijarien keskelle ja ajaa rämistivät edelleen Roomaa kohden, mikäli pääsivät tietä ja ilmaa saastuttavan rapakon läpi.
VIIDESKUUDETTA LUKU
Hyökkäys pilvilinnaa vastaan
Kun mr Dorritin vaunut, yhä vierien viimeistä väsyttävää taivaltansa, saapuivat autiolle Campagnalle, oli aurinko ollut alhaalla jo neljä tuntia ja ilta oli kulunut niin myöhäiseksi, että harvat matkustajat halusivat siihen aikaan enää olla liikkeellä Rooman muurien ulkopuolella. Villit karjapaimenet ja raa'an näköiset talonpojat, jotka päivän aikana täyttivät tiet, olivat kaikki hävinneet auringon mukana ja jättäneet seudun autioksi. Muutamissa tienmutkissa näkyi taivaanrannalla kalpea hohde kuin rauniomaan hengittämää usvaa, joka todisti, että kaupunki ei ollut kaukana; mutta nämä vaivaiset valonvälkkeet olivat harvinaisia ja lyhytaikaisia. Vaunut sukelsivat takaisin johonkin mustan kuivan meren onkaloon, eikä pitkään aikaan taas näkynyt muuta kuin sen kivettynyttä aallokkoa ja pimeätä taivasta.
Vaikka mr Dorritin ajatukset ahkerasti askartelivat linnan rakentamisessa, ei hän kuitenkaan voinut pysyä aivan huolettomana tässä autiossa seudussa. Paljoa uteliaammin kuin koko aikana Lontoosta lähdettyänsä pani hän merkille jokaisen vaunujen heilahduksen ja esiratsastajain huudot. Ajajanistuimella istuva palvelija vapisi ilmeisesti. Pikalähetti takaistuimella ei myöskään ollut aivan rauhallinen. Niin usein kuin mr Dorrit laski alas lasiruudun katsoakseen taaksensa häneen (ja se tapahtui varsin usein), näki hän hänen polttelevan John Chiveryä, tosin kyllä, mutta myöskin tuon tuostakin nousevan seisoalleen ja katselevan ympärilleen, kuten mies, joka aavistaa pahaa ja on varuillansa. Ja mr Dorrit, sulkien lasiruudun taas, mietiskeli itsekseen, että esiratsastajat näyttivät aika rosvomaisilta veijareilta ja että olisi ollut viisainta nukkua yönsä Cività Vecchiassa ja lähteä seuraavana aamuna hyvissä ajoin liikkeelle. Mutta kaikesta huolimatta rakenteli hän väliajoilla linnaansa.
Ja nyt ilmestyi raunioituneiden pihojen jäännöksiä haukottelevine ikkuna-aukkoineen ja rikkinäisine muureineen, autioiksi jääneitä taloja, vuotavia suihkukaivoja, haljenneita vesialtaita, aavemaisia sypressipuita, sotkuisia viiniköynnösrykelmiä, joista kaikista huomasi, että lähestyttiin Roomaa, samoin kuin siitä, että maantie muuttui pitkäksi, epäsäännölliseksi, mutkikkaaksi kujaksi, jossa kaikki kutistui ja hävisi, rumia rakennuksia ja täristävää katua myöten. Ja nyt äkkinäinen nykäys ja pysähdys sai mr Dorritin epäilemään, että ryöstöhetki oli käsissä, jolloin hänet paiskattaisiin ojaan ja riistettäisiin puhtaaksi; mutta kun hän veti lasiruudun alas ja katsoi ulos, huomasi hän, ettei häntä uhannut sen pahempi vaara kuin hautajaissaatto, joka tuli koneellisesti lukien rukouksia hänen ohitsensa; epäselvinä vilahtelivat likaiset messukasukat, himmeät tulisoihdut, heiluvat suitsutusastiat ja papin edessä kannettu iso risti. Pappi näytti rumalta soihtujen valossa, ilme oli synkkä ja kulmakarvat riippuivat silmien yllä. Kun nämä kohtasivat mr Dorritin silmät tämän kumartuessa katsomaan ulos vaununikkunasta, näyttivät ne yhdessä rukouksia höpiseväin huulten kanssa uhkailevan tätä mahtavaa matkamiestä; samaten hänen kätensä liike, joka itse asiassa oli hänen tapansa vastata vastaantulijain tervehdyksiin, näytti yhtyvän tuohon uhkaukseen. Niin ajatteli mr Dorrit papin kulkiessa hänen ohitsensa, sillä hänen mielikuvituksensa oli kiihdyksissä, väsynyt kun hän oli pitkällisestä matkustamisesta ja rakennustyöstä; ja kulkue vaelsi hänen ohitsensa vieden kuolleensa mukanaan. Ja mr Dorritin seurue eteni niinikään omaa tietänsä; ja kohta senjälkeen he, kahdesta Euroopan suurkaupungista tuotuine ylellisyyskuormineen, kolkuttivat Rooman porteille, kuten gootit ennenmuinoin.