Mr Dorritin talonväki ei varronnut häntä tulevaksi sinä iltana. He olivat kyllä ensin odottaneet, mutta olivat sitten otaksuneet hänen saapuvan vasta seuraavana aamuna, arvellen olevan siksi myöhäistä, ettei hän halunnut olla liikkeellä Rooman ympäristössä siihen aikaan vuorokaudesta. Tästä syystä, kun hänen vaununsa pysähtyivät hänen oman porttinsa eteen, ei häntä vastassa ollut ketään muita kuin portinvartija. Oliko miss Dorrit poissa kotoa? Ei. Hän oli kyllä kotona. Hyvä, sanoi mr Dorrit kokoontuville palvelijoille, pysykööt he vain missä olivat ja auttakoot kuormien purkamisessa; hän löytäisi kyllä itse miss Dorritin.
Ja niin nousi hän komeita portaitansa ylös, hitaasti, ja vilkaisi useaan huoneeseen, jotka kaikki olivat tyhjiä, kunnes huomasi valoa pienessä vastaanottohuoneessa. Se oli verhoilla varustettu, teltantapainen sopukka, kahden muun huoneen takana ja näytti lämpimältä ja kirkasväriseltä hänen astuessaan sinne toisten huoneiden pimeän kujan läpi.
Oviaukkoa verhosivat uutimet; ovea siinä ei ollut. Ja kun hän pysähtyi, itse näkymättä, katselemaan sisään, tunsi hän piston sydämessään. Eihän se vain johtunut kateudesta? Mitäpä syytä hänellä olisi ollut siihen! Huoneessahan oli vain hänen tyttärensä ja veljensä. Tämän tuoli oli vedetty uunin ääreen, jossa hän nautti iltatakan lämmöstä; tytär istui pienen pöydän ääressä tehden jotakin kirjailutyötä. Vaikka taulun asettelu oli suuresti erilainen, olivat henkilöt kuitenkin hyvin samanlaisia kuin entisaikoina; hänen veljensä oli siksi paljon hänen näköisensä, että saattoi hetken ajan edustaa häntä ryhmässä. Näin oli hänkin monena iltana istunut hiilivalkean ääressä kaukana sieltä, ja hellä, huolehtiva tytär oli istunut hänen vieressään. Eipä kuitenkaan ollut suinkaan syytä toivoa takaisin tuota entistä kurjan köyhyyden aikaa. Mikä siis aiheutti piston sydämessä?
»Tiedätkö, setä, mielestäni sinä alat nuortua taas.»
Setä pudisti päätänsä ja vastasi: »Mistä alkaen, rakkaani, mistä alkaen?»
»Ja monta viikkoa takaperin, luulisin», vastasi Pikku Dorrit neuloen edelleen. »Olet tullut hilpeäksi, setä, ja reippaaksi ja pirteäksi.»
»Rakas lapsi — kaikki sinun ansiotasi.»
»Minunko, setä?»
»Niin, niin. Olet tehnyt minulle äärettömän paljon hyvää. Olet ollut niin huomaavainen minulle ja hellä ja niin hienotunteisesti salannut huolenpitosi minusta, että minä — hyvä, hyvä, hyvä. Sitä en koskaan unohda, kultaseni.»
»Tuo on pelkästään sinun omaa vilkasta kuvitteluasi, setä, ei mitään muuta», torjui Pikku Dorrit hilpeästi.