»Hyvä, hyvä, hyvä!» jupisi vanhus. »Kiitos Jumalan!»
Pikku Dorrit herkesi hetkeksi työstänsä katsoakseen häneen, ja tämä silmäys herätti taas kivuntunteen eloon isän sydämessä, hänen poloisessa heikossa ristiriitaisessa, häälyvässä, vaihtelevassa, tämän vähätietoisen elämän itsepintaisten huolten ja vastusten samentamassa sydämessä, jonka usvat hälvenevät vasta illattoman aamun koittaessa.
»Olen ollut vapaampi sinun seurassasi, kultaseni, senjälkeen kun olemme olleet kahden», sanoi vanhus. »Sanon kahden, sillä en laske mrs Generalia miksikään, en välitä hänestä, hänellä ei ole mitään tekemistä minun kanssani; Mutta tiedän, että läsnäoloni kiusasi Fannya ja että hän sentähden oli kärsimätön. Enkä minä ihmettelekään sitä enkä välitä siitä, sillä tunnen hyvin olevani tiellä, vaikka koetan parhaani mukaan pysytellä syrjässä. Tiedän, etten sovi teidän tuttavienne seuraan. Veljeni William», jatkoi vanhus ihailevasti, »sopii ruhtinasten seuraan, mutta setäsi ei kelpaa siihen, rakkaani. Frederick Dorrit ei tuota kunniaa William Dorritille, ja hän tietää sen hyvin. Aha, katsos, tuossa on isäsi, Amy! Rakas William, tervetuloa takaisin! Rakastettu veljeni, kuinka olenkaan iloinen nähdessäni sinut taas!»
(Puhuessaan oli hän tullut kääntäneeksi päätänsä ja huomasi silloin veljensä, joka seisoi oviaukossa.)
Pikku Dorrit huudahti ilosta ja kiertäen kätensä isän kaulaan suuteli häntä moneen kertaan. Isä oli hiukan kärsimätön ja äreä. »Onpa hyvä, että viimeinkin löysin sinut, Amy», sanoi hän. »Hm. Onpa todella hyvä, että — hm — viimein löysin jonkun, joka ottaa minut vastaan. Minua näkyy odotetun niin vähän — hm — että totisesti aloin aprikoida, eikö minun — hm — pitäisi pyytää anteeksi, että ensinkään otin vapauden palata.»
»Oli niin myöhä, rakas William», selitti hänen veljensä, »että taukosimme odottamasta sinua enää tänä iltana».
»Minä olen voimakkaampi kuin sinä, rakas Frederick», vastasi William huolitellun veljellisesti mutta samalla hieman ankarasti, »ja toivon voivani matkustaa vaaratta — hm — mihin aikaan vain haluan».
»Tietysti, tietysti», myönteli toinen, pahasti aavistaen loukanneensa veljeään. »Tietysti, William.»
»Kiitos, Amy», jatkoi mr Dorrit, kun tytär auttoi häntä riisuutumaan, »tulen kyllä toimeen avuttakin. En tahdo — hm — vaivata sinua, Amy. Voisinkohan saada leipäpalasen ja lasillisen viiniä, vai — hm — tuottaisiko se liian paljon puuhaa?»
»Rakas isä, sinä saat illallista muutaman minuutin kuluttua.»