»Kiitos, rakas lapsi, mutta pelkään — hm — tuottavani liian paljon vaivaa sinulle», sanoi mr Dorrit, ja hänen käytöksessään ilmeni soimaavaa kylmäkiskoisuutta. »Hm. Mrs General voi hyvin vai kuinka?»
»Mrs General valitti päänkipua ja väsymystä, ja kun päättelimme, ettet enää tulisi näin myöhään, rakas, meni hän nukkumaan.»
Kenties mr Dorrit ajatteli, että mrs General teki hyvin pannessaan noin pahakseen hänen viipymisensä tuottaman pettymyksen. Oli miten oli, niin hän lauhtui ja sanoi ilmeisen tyytyväisenä: »Olen äärettömän pahoillani siitä, että mrs General ei ole voimissaan.»
Tämän lyhyen kaksinpuhelun aikana oli hänen tyttärensä tarkannut häntä tavallista kiinteämmin ja huolehtinut hänestä entistä hellemmin, ikäänkuin isä hänen silmissään olisi näyttänyt muuttuneelta ja raihnaiselta; tämä huomasi sen ja oli siitä harmissaan, sillä riisuttuaan matkatakkinsa ja astuen takkavalkean ääreen hän sanoi, taas äreänä:
»Amy, mitä sinä katsot? Mitä näet minussa, mikä panee sinut — hm — huolehtimaan minusta noin — hm — erikoisesti?»
»En tiedä, isä; suo anteeksi. Iloitsen niin nähdessäni sinut taas, siinä kaikki.»
»Älä sano, että siinä on kaikki, sillä — hm — siinä ei ole kaikki.
Mielestäsi — hm — mielestäsi en näytä — hm — reippaalta», sanoi mr
Dorrit syyttävän painokkaasti.
»Mielestäni näytät hiukan väsyneeltä, rakas.»
»Siinäpä erehdyt», väitti mr Dorrit. »Hm, minä en ole väsynyt. Hm — hm. Olen paljoa reippaampi nyt kuin matkalle lähtiessäni.»
Hän oli jo taas suuttumaisillaan, niin että tytär ei enää virkkanut mitään puolustuksekseen, pysyi vain hiljaa, tyynenä syleillen hänen käsivarttansa. Seistessään siinä, veli toisella puolen, vaipui hän sikeään horrokseen vajaan minuutin ajaksi ja heräsi sitte säpsähtäen.