»En ole huomannut sitä, rakas isä.»
»Aivan murtunut», sanoi mr Dorrit, »aivan murtunut. Poloinen rakastava, vajavoimainen Frederick! Hm. Ottaen huomioon senkin, millainen hän oli tätä ennen, on hän — hm — nyt säälittävän muuttunut.»
Illallinen, joka tuotiin sisään ja katettiin pienelle pöydälle, veti nyt hänen huomionsa puoleensa. Pikku Dorrit istui hänen vieressään kuten menneinä aikoina, mitä ei ollut tapahtunut sitte näiden päivien. He olivat kahden, ja tytär pani ruokaa hänen eteensä ja täytti hänen lasinsa, kuten hänellä oli ollut tapana vankilassa. Kaikki tämä tapahtui nyt ensimmäisen kerran senjälkeen kun he olivat ottaneet omaisuutensa haltuunsa. Amy ei uskaltanut paljoa katsoa häneen hänen loukkaannuttuaan siitä, mutta hän huomasi kaksi kertaa aterian aikana, kuinka isä äkkiä vilkaisi häneen ja sitten ympärillensä, ikäänkuin mielleyhtymä olisi niin vallannut hänet, että hänen täytyi turvautua silmiensä todistukseen tietääksensä, etteivät he olleet vanhassa vankilahuoneessa. Molemmilla kerroilla tapasi hän päätänsä kuin kaivaten vanhaa mustaa patalakkiansa — vaikka se oli häpeällisesti annettu jollekin Marshalseassa eikä milloinkaan päässyt vapauteen, vaan vaappui vankilan pihassa mr Dorritin seuraajan päässä.
Hän söi hyvin vähän mutta kauan ja palasi usein puhumaan veljensä rappeutuvasta tilasta. Vaikka hän puhui hänestä hyvin säälivästi, oli hän melkein katkera hänelle. Hän sanoi, että Frederick-parka alkoi tulla — hm — lapseksi uudelleen. Muuta sanaa ei voinut käyttää — lapseksi uudelleen. Velirukka! Oli surullista ajatella, kuinka Amy oli kärsinyt hänen äärimmäisen ikävässä seurassaan — hänen lorutessaan ja lörpötelleessään, poloisen kiltin raukan, lorutessaan ja lörpötellessään — paitsi että hän, Amy, oli saanut tilaisuutta virkistäytyä mrs Generalin seurassa. Kovin ikävää, toisti hän taas yhtä tyytyväisenä kuin edelliselläkin kerralla, että tämä — hm — erinomainen nainen oli pahoinvoipa.
Huolehtivassa rakkaudessaan olisi Pikku Dorrit muistanut pienimmänkin sinä iltana sattuneen seikan, vaikkei hänellä myöhemmin olisi ollutkaan syytä muistella tätä iltaa. Hän muisti aina, että kun isä katseli ympärillensä vanhojen muistojen voimakkaan vaikutuksen alaisena, koetti hän haihduttaa niitä tyttären mielestä ja kenties omastaankin alkamalla heti ja lavealti puhua rikkauksista ja ylhäisestä seurasta, jotka olivat ympäröineet häntä hänen vierailunsa aikana, samoin kuin omastaan ja perheensä ylhäisestä asemasta, jota heidän tuli ylläpitää. Hän ei myöskään unohtanut, kuinka kaikessa isän puheessa ja käytöksessä tuntui kaksi rinnakkaista pohjavirtausta: toinen, joka tahtoi näyttää, kuinka hyvin hän oli tullut toimeen ilman tytärtänsä ja kuinka riippumaton hänestä hän oli, ja toinen, joka käsittämättömällä ja oikullisella tavalla miltei soimasi tytärtä, ikäänkuin olisi ollut mahdollista, että tämä hänen poissaollessaan olisi laiminlyönyt hänet.
Puhuessaan mr Merdleä ympäröivästä upeasta loistosta ja häntä kumartelevasta hovista johtui hän luonnollisella tavalla mrs Merdleen. Niin luonnollisella, että vaikka hänen enimmistä huomautuksistaan tavattomassa määrässä puuttui yhtenäisyyttä, siirtyi hän kuitenkin heti puhumaan hänestä ja kysyi hänen vointiansa.
»Hän voi varsin hyvin. Hän lähtee täältä ensi viikolla.»
»Kotiinko?» kysyi mr Dorrit.
»Niin, viipyen muutamia viikkoja matkalla.»
»Hänen sijansa jää kovin tyhjäksi täällä», sanoi mr Dorrit.