»Täällä syntynyt», toisti mr Dorrit kyynelet silmissä. »Täällä syntynyt. Hyvät naiset ja herrat, tyttäreni. Onnettoman, mutta aina — hm — herrasmiehenä pysyneen isän lapsi. Köyhän tosin, mutta — hm — ylpeän. Aina ylpeän. Henkilökohtaisten ihailijoiden — hm — vain henkilökohtaisten ihailijoiden keskuudessa on tullut — hm — varsin yleiseksi tavaksi, että he mielellään tunnustavat puolivirallisen asemani täällä maksamalla — hm — pientä veroa, tavallisesti muistolahjojen — hm — rahallisten muistolahjojen muodossa. Pyydän huomauttaa, etten katso — hm — itsetuntoni loukkautuvan ottaessani vastaan näitä — hm — vapaaehtoisia muistolahjoja, joiden tarkoituksena on antaa — hm —tunnustus minun — hm — vaatimattomille pyrkimyksilleni ylläpitää — hm — hienoja käytöstapoja täällä. Hm. En katso itsetuntoni loukkautuvan. Hm. En pidä itseäni kerjäläisenä. En, torjun sen nimityksen. Samalla olkoon minusta kaukana, että tahtoisin — hm — loukata myötätuntoisten ystävieni hienoja tunteita vähääkään epäröimällä tunnustaa, että tällaiset lahjat ovat — hm — erittäin tervetulleita. Päinvastoin, ne ovat erittäin tervetulleita. Lapseni nimessä, ellen omassani, myönnän tämän ehdottomasti, säilyttäen samalla kuitenkin — hm — sanoisinko henkilökohtaisen arvokkuuteni. Hyvät naiset ja herrat, Jumala siunatkoon teitä, kaikkia.»
Tähän mennessä oli suurin osa seurasta poven kärsimän suunnattoman nöyryytyksen tähden vetäytynyt toisiin huoneisiin. Ne harvat, jotka olivat viipyneet näin kauan, seurasivat muiden perässä, ja Pikku Dorrit jäi nyt vain isänsä ja palvelijoiden pariin ruokasaliin. Hänen kalleimpansa ja rakkaimpansa, eikö hän nyt seuraisi hänen mukanansa? Isä vastasi hänen kiihkeisiin pyyntöihinsä, ettei hän mitenkään kykenisi nousemaan ahtaita portaita ylös ilman Bobia; missä Bob oli, eikö kukaan voinut noutaa Bobia? Aikoen muka lähteä etsimään Bobia sai Pikku Dorrit hänet luotsatuksi ulos hilpeätä ihmisvirtaa vasten, joka nyt tuli sisään illan juhlaa viettämään, ja istutetuksi ajurin vaunuihin, jotka juuri olivat vapautuneet kuormasta, ja saatetuksi kotiin.
Hänen roomalaisen palatsinsa leveät portaat sekaantuivat hänen sumenneissa silmissään lontoolaisen vankilan ahtaisiin rappusiin, eikä hän sallinut kenenkään muun, veljeä lukuunottamatta, koskea itseensä kuin Pikku Dorritin. He saivat hänet ilman muuta apua saatetuksi hänen omaan huoneeseensa ja laskivat hänet vuoteelle. Ja tästä hetkestä alkaen hänen poloinen halvaantunut henkensä muisti vain sen paikan, jossa sen siivet olivat rikkoutuneet, muisti vain Marshalsean, jotavastoin uni, jossa se myöhemmin oli haihatellut, oli kuin pois pyyhkäisty! Kun hän kuuli askeleita kadulta, luuli hän niiden olevan vanhaa väsynyttä astuntaa vankilan kävelypaikalla. Kun sulkemisaika tuli, otaksui hän, että kaikki vieraat jätettiin lukon taakse. Kun ovien avaamisaika tuli, tahtoi hän niin välttämättä tavata Bobia, että heidän täytyi keksiä juttu, jonka mukaan Bob — tämä hyväntahtoinen portinvartija oli silloin jo monta vuotta ollut vainajana — oli vilustunut, mutta toivoi huomenna olevansa pystyssä taas tai ylihuomenna tai viimeistään sen jälkeisenä päivänä.
Hän kävi niin äärimmäisen heikoksi, ettei voinut nostaa kättäkään. Mutta hän suojeli yhä pitkäaikaisen tottumuksen mukaan veljeänsä ja saattoi kymmeniä kertoja päivässä, osoittaen jonkinlaista tyydytystä, sanoa nähdessään veljensä seisovan vuoteen ääressä: »Kelpo Frederick, istu. Olet todella kovin heikko.»
He koettivat tuoda mrs Generalin hänen luoksensa, mutta tästä hänellä ei ollut vähintäkään muistoa. Hänen aivoihinsa juuttui jonkinlainen epäluulo, että mrs General tahtoi syrjäyttää mrs Banghamin ja että hän oli juopotteleva. Sairas sinkautti tämän syytöksen häntä vastaan aivan hillittömästi ja hoputteli niin kiihkeästi tytärtänsä menemään vankilanjohtajan puheille ja pyytämään tätä ajamaan vieraan pois, ettei mrs Generalia enää tämän onnistumattoman käynnin jälkeen tuotu sairaan luokse.
Paitsi että hän kerran kysyi, oliko »Tip mennyt kaupungille», näyttivät hänen molemmat poissaolevat lapsensa aivan hävinneen hänen muististaan. Mutta se lapsi, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen ja jota niin huonosti oli palkittu, oli aina hänen mielessään. Ei siten, että hän olisi säästänyt häntä tai pelännyt hänen rasittuvan valvoessaan ja hoitaessaan häntä; tämä seikka ei huolestuttanut häntä nyt enempää kuin ennenkään. Ei, hän rakasti Amya entiseen tapaansa. He olivat vankilassa taas, Amy hoiti häntä, ja hän tarvitsi Amya joka hetki eikä voinut käännähtää ilman hänen apuansa; toisinaan hän myöskin sanoi olevansa tyytyväinen, kun oli kärsinyt ja kestänyt aika paljon tyttärensä etua silmällä pitäen. Tämä taas kumartui hänen vuoteensa yli kääntäen tyynet kasvonsa hänen puoleensa ja olisi antanut oman henkensä hänen parantamisekseen.
Kun hän pari kolme päivää näin tuskattomasti oli huonontumistaan huonontunut, huomasi tytär, että häntä vaivasi taskukellon tikitys — upean kultakellon, joka teki niin suuren numeron käynnistään kuin ei maailmassa mikään muu kävisi kuin se ja aika. Amy antoi sen pysähtyä, mutta isä oli yhä levoton, ja näkyi, ettei hän ollut sitä tarkoittanut. Vähitellen sai hän selitetyksi, että hän tahtoi lainata rahaa kelloa vastaan. Hän oli hyvin tyytyväinen, kun Amy oli ottavinaan sen viedäkseen panttilaitokseen, ja näytti senjälkeen nauttivan viinistään ja hyytelöstään, jotka eivät sitä ennen olleet maistuneet.
Pian huomattiin, että asianlaita todella oli näin, sillä muutaman päivän kuluttua lähetti hän pois kalvosinnappinsa ja sormuksensa. Hän oli hämmästyttävän tyytyväinen uskoessaan tyttärelleen näitä tehtäviä ja näytti arvelevan täten järjestävänsä asiat viisaimmin ja parhaiten. Kun nyt koristukset, ne, jotka hän saattoi nähdä lähimmässä ympäristössään, olivat poissa, vetivät vaatteet hänen huomionsa puoleensa; ja luultavaa on, että tyydytys, jonka hän tunsi saadessaan lähettää vaatekappaleen toisensa jälkeen luullun panttilainaajan luo, ylläpiti häntä muutamia päiviä.
Kymmenen päivää istui Pikku Dorrit näin hänen vuoteensa ääressä painaen poskensa hänen poskeaan vasten. Toisinaan oli hän niin uupunut, että uinahti muutaman minuutin ajan nukkuvan isänsä vieressä. Ja sitte hän heräsi muistaakseen, vuolaasti virtaavin, hiljaisin kyynelin, mikä hänen poskeensa kosketti, ja nähdäkseen, kuinka Marshalsean muurin varjoa syvempi varjo hiipi pieluksella lepäävien rakkaiden kasvojen yli.
Hiljaa, hiljaa häipyivät ison linnan suunnitelmaviivat, toinen toisensa jälkeen. Hiljaa, hiljaa silisivät ja kaunistuivat ristiin rastiin ryppyiset kasvot, joihin nämä suunnitelmaviivat olivat piirtyneet. Hiljaa, hiljaa hävisivät Marshalsean rautaristikkojen ja vankilamuurin harjapiikkien heijasteen uurtamat jäljet. Hiljaa, hiljaa muuttuivat harmaiden hapsien ympäröimät kasvot niin nuoriksi ja hänen omien kasvojensa kaltaisiksi, ettei Pikku Dorrit milloinkaan ollut nähnyt niitä sellaisina. Hiljaa, hiljaa ne sitte vaipuivat lepoon.