Aluksi oli setä kovin epätoivoinen. »Oi, veljeni! Oi William, William! Sinäkö menit ennen minua; yksinkö menit; sinäkö menit ja minä jäin! Sinä, joka olit niin etevä, niin erinomainen, niin ylevä, ja minä, tällainen poloinen hyödytön olento, joka en kelpaa mihinkään, jota ei kukaan kaipaisi!»
Oli hyvä Pikku Dorritille sillä kertaa, että hänellä oli setä, jota piti ajatella ja auttaa. »Setä, rakas setä, säästä itseäsi ja säästä minua!»
Vanhus ei ollut kuuro viime sanoille. Kun hän alkoi hillitä itseänsä, tapahtui se siksi, että hän tahtoi säästää Amya. Itsestään hän ei pitänyt väliä, mutta hänen kelpo sydämensä, joka näin kauan oli ollut puutuneena ja horroksissa ja joka nyt heräsi murtuakseen, ponnisti viimeiset voimansa ja kykynsä kunnioittaakseen ja siunatakseen veljentytärtä.
»Oi Jumala», huudahti hän ennenkuin he jättivät huoneen ja risti ryppyiset kätensä Pikku Dorritin pään päälle, »Sinä näet rakkaan velivainajani tyttären tässä! Kaikki, mitä minä puolisokeilla, syntisillä silmilläni olen katsellut, olet Sinä nähnyt selvästi ja kirkkaana. Sinun suojeluksessasi ei häneltä hiuskarvakaan katkea. Sinä turvaat ja tuet häntä hänen elämänsä viimeiseen hetkeen saakka. Ja minä tiedän, että Sinä palkitset hänet tulevassa elämässä!»
He istuivat yhdessä viereisessä hämärässä huoneessa melkein puoliyöhön saakka, hiljaisina ja murheellisina. Tavantakaa pyrki sedän suru etsimään lievennystä samanlaisissa purkauksissa, joissa se aikaisemmin oli ilmennyt, mutta paitsi että hänen heikot voimansa eivät olisi kestäneet tällaista jännitystä, muisti hän aina Amyn sanat, soimasi itseään ja koetti tyyntyä. Hän ei sallinut surunsa ilmetä muulla tavoin kuin usein huudahtamalla, että veli oli mennyt yksin, että he yhdessä olivat astuneet elämään, yhdessä, joutuneet onnettomuuteen, yhdessä kestäneet monivuotisen köyhyytensä, pysyneet yhdessä tähän päivään saakka ja että veli nyt oli mennyt yksin, yksin!
He erosivat raskain, murheisin mielin. Pikku Dorrit ei suostunut jättämään häntä, ennenkuin hän oli päässyt omaan huoneeseensa ja ennenkuin hän lepäsi vuoteellaan, vaatteissaan, hänen kättensä peittelemänä. Sitte Pikku Dorrit laskeutui omalle vuoteellensa ja vaipui sikeään uneen, uupumuksen ja levon uneen, joka kuitenkin oli murheen tietoisuuden läpitunkema. Nuku, hyvä Pikku Dorrit! Nuku yösi aamuun saakka!
Oli kuutamoyö, mutta kuu nousi myöhään, se kun oli viimeisessä vaiheessaan. Päästyään korkealle rauhaisella taivaanlaella se paistoi raollaan olevien ikkunaverhojen läpi. Juhlalliseen huoneeseen, jossa erään elämän harhailut ja erheet vastikään olivat päättyneet. Tässä huoneessa lepäsi kaksi rauhallista olentoa, kaksi yhtä hiljaista, tunteetonta olentoa, molemmat yhtä saavuttamattoman kaukana maasta ja kaikesta, mitä sen pinnalla eli ja kuhisi, vaikka he pian joutuisivat lepäämään sen povessa.
Toinen olento lepäsi vuoteessa, toinen, polvistuneena lattialle, oli nojallaan vuoteen yli, käsivarret luontevasti ja rauhaisesti peitolla, pää hiukan kumarassa, niin että huulet koskettivat kättä, jonka yli hän oli vetänyt viimeisen hengähdyksensä. Molemmat veljet olivat Isänsä edessä, etäällä tämän maailman vähätietoisista tuomioista, korkealla sen utujen ja usvien yläpuolella.
KUUDES KUUDETTA LUKU
Johdantoa seuraavaan