Matkustajat nousivat laivasta Calaisin satamassa. Matalarantainen ja eloton oli tämä kaupunki, jonka alavaa, vesiperäistä maata kohden nousuvesi virtasi. Rantasärkän yllä oli ollut juuri sen verran vettä, että laiva pääsi liukumaan satamaan; nyt näytti tämä särkkä, jota matala vesihyöky huuhteli, veltolta merihirviöltä, joka oli noussut vedenpinnalle, niin että sen muoto sen nukkuessa epäselvästi kuulsi vedenkalvon alta. Laiha, kauttaaltaan valkoinen tulitorni kummitteli rannalla, ikäänkuin se olisi aikoinaan pyöreänmuotoisen, värikkään rakennuksen haamu, joka vuodatti alakuloisia kyyneleitä muistellen menneitä ottelujaan aallokossa. Mustat, hoikat paalut, jotka pitkissä riveissä törröttivät limaisina, märkinä ja ahavoituneina ja joissa vielä viime vuoksen jättämät meriruohot riippuivat kuin hautaseppeleet, saattoivat edustaa näkymätöntä merihautausmaata. Jokainen aaltojen huuhtelema, myrskyn pieksämä esine oli niin matala ja niin pieni avaran harmaan taivaan alla, tuulen ja meren pauhinassa, rajusti sitä vastaan kuohuvien hyrskyjen edessä, että oli ihmeteltävää, kuinka Calaisista oli jotakin jäljellä ja etteivät sen matalat portit ja muurit, sen matalat katot, kanavat ja hietakummut, sen matalat muurivarustukset ja tasaiset kadut olleet jo aikoja sitten luhistuneet jäytävän, valloittavan meren vaikutuksesta kuten lasten meren rannalle rakentamat linnoitukset.
Livahdettuaan limaisten, liukkaiden paalujen ja lautojen lomitse, kompuroituaan märkiä portaita ylös ja kohdattuaan monenkaltaisia merensuolaisia vaikeuksia, pääsivät matkustajat alkamaan lohdutonta pyhiinvaellustaan satamalaituria pitkin, jossa kaupungin kaikki ranskalaiset kulkurit ja englantilaiset maanpakolaiset (puolet kaupungin asukkaista) odottivat estääkseen heitä pääsemästä tointumaan hämmennyksestään. Kun kaikki englantilaiset olivat tyystin tarkastaneet heidät ja kaikki ranskalaiset kolmen neljännespeninkulman taipaleella sysineet ja tyrkkineet heitä käsikähmässä, kukin vaatien osansa heistä saaliina, olivat he viimein vapaat astumaan kaupungin kaduille ja hajaantumaan eri suunnille, yhä kiivaasti takaa-ajettuina.
Clennam, jota monenlaiset huolet ahdistivat, kuului tähän onnettomaan laumaan. Pelastettuaan avuttomimmat matkatoverinsa kaikkein pahimmista tilanteista hän nyt jatkoi kävelyhän yksin tahi niin yksin kuin saattoi, rasvaiseen takkiin ja lakkiin puetun kaupunkilaisen herrasmiehen seuratessa hänen perässään viidenkymmenen kyynärän päässä ja herkeämättä huutaessa hänen jälkeensä: »Hei! Tänne! Kuulkaas! Siir! Tänne! Siisti hotelli!»
Tämäkin vieraanvarainen henkilö jäi kuitenkin viimein jälkeen, ja Clennam sai jatkaa matkaansa kenenkään häiritsemättä. Kaupungissa tuntui rauhalliselta Kanaalilla ja satamassa vallinneen melun ja hälyn jälkeen, ja sen ikävyys oli miellyttävä tämän rinnalla. Hän tapasi uusia ryhmiä maanmiehiään, joilla kaikilla oli samanlainen harhaileva hämmentynyt ilme, ikäänkuin olisivat kukkineet itsensä kuihduksiin kuten eräät onnettomat kasvilajit ja tuntisivat itsensä pelkiksi rikkaruohoiksi. Niinikään näyttivät he kaikki kiertävän samaa rajoitettua kehää, päivän toisensa perästä, mikä suuresti muistutti hänelle Marshalsean elämää. Mutta hän ei kiinnittänyt heihin sen enempää huomiota kuin että tämä mielikuva ennätti syntyä hänen aivoissaan, vaan etsi erästä katua ja numeroa, jonka oli painanut muistiinsa.
»Niin Pancks sanoi», jupisi hän itsekseen pysähtyessään osoitteen mukaisen synkän talon eteen. »Otaksun, että, hänen ilmoituksensa on paikkansapitävä ja hänen mr Casbyn irtonaisissa papereissa tekemänsä löytö oikea, sillä muuten tuskin pitäisin tätä hakemanani talona.»
Se oli eloton talo, johon kuului eloton muuri kadulle päin ja sivussa eloton portti; siinä riippui kellonnauha, joka aikaansai kaksi elotonta kilahdusta, ja kolkutin, joka kumahdutti niin elottoman kolahduksen, että sillä tuskin tuntui olevan kylliksi voimaa tunkeutuakseen edes halkeilleen oven läpi. Siitä huolimatta väännähti ovi auki elottoman saranan varassa, ja Clennam sulki sen astuessaan synkkään pihaan, joka hyvin pian päättyi perällä olevaan toiseen elottomaan muuriin; täällä oli yritetty kasvattaa aitaa köynnöstelevistä pensaista, jotka olivat elottomia, ja rakentaa keinotekoiseen luolaan suihkukaivoa, joka oli kuivunut, ja koristella tätä kuvapatsaalla, — joka oli hävinnyt.
Sisäänkäytävä oli vasemmalla ja sitä koristi, kuten porttiakin, kaksi ranskan- ja englanninkielistä ilmoitusta, joissa tarjottiin kalustettuja huoneita vuokralle heti. Pimeässä oviaukossa seisoi tanakka, hilpeä talonpoikaisnainen sukat jalassa, alushameisillaan, valkoinen myssy päässä ja renkaat korvissa, ja näytti hauskasti hampaitaan sanoessaan: »Tänne Siir! Ketä?»
Clennam, vastaten ranskaksi, sanoi haluavansa tavata talossa asuvaa englantilaista, naista. »Käykää sisään ja nouskaa portaita ylös, tehkää hyvin», vastasi talonpoikaisnainen ranskaksi niinikään. Clennam teki työtä käskettyä ja seurasi hänen perässään pimeitä, alastomia portaita ylös ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevaan pihanpuoliseen huoneeseen. Täältä oli ikävä näköala alakuloiseen pihaan, jossa näkyivät elottomat pensaat, kuivunut suihkukaivo ja hävinneen kuvapatsaan jalusta.
»Monsieur Blandois», ilmoitti Clennam.
Sitten nainen lähti huoneesta ja jätti hänet katselemaan sitä. Se oli tällaisissa taloissa yleisesti tavattavaa mallia. Kolea, ikävä, pimeä. Lattia vahattu ja hyvin liukas. Huone ei ollut kyllin avara luistelua varten, vaikka se ei olisi sopinut mihinkään muuhun tarkoitukseen niin hyvin kuin siihen. Ikkunoissa valkoisen ja punaisen kirjavat verhot, lattialla pieni oli matto, pieni pyöreä pöytä, jolla oli sekava rykelmä jalkoja allansa, kömpelöitä, rottinki-istuimisia tuoleja, kaksi punasamettipäällyksistä nojatuolia, jotka tarjosivat kylliksi tilaa epämukavaan istumiseen, lipasto, monista palasista kokoonpantu uunikuvastin, joka oli olevinansa yhtä kappaletta, pari koreata maljakkoa täynnä hyvin keinotekoisia kukkia ja niiden välissä kypärätön kreikkalainen sotilas, joka uhrasi kellon Ranskan suojelushengelle.