»Mitä se nimi teihin kuuluu? Mitä teillä on sen kanssa tekemistä? Liikuttaako se teitä, tunnenko vai enkö tunne jotakin nimeä? Tunnen monta nimeä ja olen unohtanut vielä useampia. Tämä nimi saattaa kuulua edellisiin, saattaa kuulua jälkimäisiinkin, mutta voi sattua niinkin, etten ole milloinkaan kuullut sitä. En tunne mitään syytä, jonka tähden tutkistelin tai antaisin tutkistella itseäni tässä suhteessa.»
»Jos sallitte», sanoi Clennam, »niin kerron teille syyn, miksi näin itsepintaisesti tarraudun tähän asiaan. Myönnän tarrautuvani siihen ja pyydän hartaasti teitä suomaan anteeksi, että teen niin. Asia koskee vain minua. En väitä, että se vähääkään liikuttaa teitä.»
»Hyvä, sir», vastasi toinen, kehoittaen uudelleen ja vähemmin kopeasti Clennamia istumaan; tämä noudatti nyt kehoitusta, kun emäntä itsekin istuutui. »Olen hyvilläni ainakin siitä, ettei nyt ole kysymys kenenkään ystävänne valinnanvapautta vailla olevasta orjattaresta, jonka minä olisin ryöstänyt. Kertokaa nyt syynne, olkaa hyvä.»
»Ensiksikin, määritelläksemme henkilön, josta puhumme», alkoi Clennam, »niin sallikaa minun huomauttaa, että hän on sama mies, jonka te tapasitte Lontoossa joku aika takaperin; muistanette kohdanneenne hänet virran luona — Adelphissa?»
»Te sekaannutte anteeksiantamattomalla tavalla minun asioihini», vastasi nainen katsoen häneen kylmän paheksuvasti. »Mistä tiedätte tämän?»
»Pyydän, ettette pane sitä pahaksenne. Pelkän sattuman kautta.»
»Minkä sattuman?»
»Vain sen, että näin teidät kadulla ja näin kohtauksenne.»
»Puhutteko omasta näkemästänne vai jonkun muun?»
»Omastani. Näin sen itse.»